Happy Christmas!

Hyvänjouluntoivotykset teille kaikille Ms Mandulta!

Anteeksi pitkä poissaolomme, mutta kolmosalbumi on lähdössä painoon, ja vuorokaudessa on aivan liian vähän tunteja. Huoh...

Absent Without Notice, part 3

Podin taas vaihteeksi inspiraation puutetta ja mietin mitä tehdä, kun ajatukseni harhautuivat jostain syystä Pyhän Sebastianin marttyyriyteen, ja tästä ei sitten ollutkaan pitkä matka renesanssin aikana alkunsa saaneisiin vahvasti homoeroottisiin kuvauksiin pyhimyksen marttyyrikuolemasta (niin lapsoset, käsitteet kuten seme ja uke sekä kyynelehtivät kissapojat eivät ole 2000-luvun keksintö)...
Ja jos joku minua viisaampi osaa kertoa miksi juuri Pyhä Sebastian päätyi gay-idoliksi niin olisin todella kiitollinen.





Mantegnan ja muiden klassikoiden lisäksi googletukseni tuotti myös itselleni tuntemattomia myöhäisempiä tulkintoja, joista varsinkin François-Xavier Fabren herätti innostukseni. Ja pakkohan minun oli tehdä maalauksesta oma tulkintani Nixin kera. Korjasin samalla myös alkuperäistyötä vaivanneen nuolien harmittavan vähyyden :3


Haluan käyttää tilaisuutta hyväkseni kannustaakseni sekä aloittelevia että kehittyneempiä piirtäjiä jäljentämään muiden taiteilijoiden töitä. Kuulitte aivan oikein. Kuuluisien taiteilijoiden töiden kopioiminen oli yksi klassisen taidekoulutuksen kulmakivistä, ja syystä. Kopioidessasi toisen maalaamaa teosta joudut pakostakin kiinnittämään huomiota siihen kuinka taiteilija on ratkaissut sommittelun, valon ja varjot, väriskaalan ja niin edelleen. Tämä on erinomaisen opettavaista eikä suinkaan johda automaattisesti muiden tekijöiden päättömään kopiontiin kuten nykytaidekoulutuksessa näytetään luultavan...
Myös kunnia annetaan sinne minne se kuuluu. Eli signeeraisin valmiin Näkki-maalaukseni esm tyyliin ”Fabrea jäljitellen rama 2010”



Anywayz, ohessa lyijärillä tehty pikaluonnokseni. Väriversio tulee sitten kun inspiraation puute iskee seuraavan kerran.

Ad astra!

Aamuhetki kullan kallis...

Mangapäivän myöhästyneet terveiset Jennalle ramalta.

Tervetuloa tulevaisuuteen!

Sain juuri Otavalta postissa uunituoreen Oblivion High-kalenterin ensi vuodelle. Luvassa ihmissuhdekuvio-spoilereita, paljastuksia siitä minkälaista säpinää Ainon ja Käremin välillä oikein on sekä... Nix nakuna!

The Great Hang-over...

Sarjisfestivaalit olivat ja menivät, ja palattuani nyt kotiin istun aamutakissa lueskelemassa sähköposteja, feisbuukkaan ja poden jostain syystä lievää moraalista krapulaa...

Perheessäni tapahtuneen äkillisen sairastapauksen vuoksi sarjisfestarivierailuni jäi ajateltua huomattavasti lyhyemmäksi. Onneksi ymmärrystä riitti sekä järjestäjien että haastattelijani (Kyuu Eturautti) taholta, mutta itseäni jäi vaivaamaan se etten ehtinyt jutustella ihmisten kanssa niin paljon kuin olisin halunnut ja moni tuttava jäi kokonaan näkemättä.
Festarit ja conit ovat erinomainen tilaisuus paitsi verkostoitua (järkyttävä projektinjohtajasana!) myös ennenkaikkea puhua sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat jopa lukeneet kirjojasi. Olen sitäpaitsi sairaanloisen utelias tietämään mistä hahmoista lukijat pitävät eniten, ja miksi :3

Johannan poissaolon ja erinäisten muitten syitten vuoksi myyntipöytä oli jäädä ihan hunningolle, mutta onneksi Limingasta tullut Team Pärvelö armahti minua ja ojensi auttavan kätensä. Suurkiitokset siitä heille!

Onnistuin hankkimaan Reima Mäkisen Mangan värit, ja mieleni teki kauheasti Maaria Laurisen hienoja julisteita mutta tajusin sentään etten ikinä saisi niitä ehyenä kotiin asti.




Mangaka-paneelikeskustelu ei oikein päässyt vauhtiin, ja lievät provosointiyritykseni kaikuivat kuuroille korville (Jari Lehtistä lukuunottamatta, hänen kynänsä näytti savuavan melkoisesti vuodattaessani tuntemuksiani) ;D

Ms Mandun haastattelu jouduttiin edellä mainitsemani asian vuoksi siirtämään improvisoituun ajankohtaan painetussa ohjelmassa ilmoitetun sijaan, eli oli enemmän hyvää tuuria että sinne eksyi ketään. Suurkiitokset Anssille, ihana mies joka vaivautui paikalle kesken työpäivän, ja Ossille ja Auralle jotka kuuntelivat kärsivällisesti sekä parille paikalle eksyneelle fanille. Tavalliseen tapaan Kyuu onnistui karkottamaan päästäni sen viimeisenkin järjen hivenen, eli keskustelu liikkui jossain Twilight zonen rajamailla... olisi vain puuttunut Mikko ”Mikko Lammi” Lammi niin olisimme puhuneet vain kosmoksesta. Tai mitä luultavimmin yaoi-kosmoksesta...


P.S. Kuten jo mainitsin FB:ssa: aika oli todella kortilla ja jouduin heittäytymään haastattelusta suoraan taksiin. Jenna, olen sinulle velkaa kunnon omistuspiirroksen, ota yhteyttä!

P.P.S. Ylin valokuva kuvastaa hyvin päivän meininkiä, vähän liian nopeesti ja ei ihan tarkkaa. Mutta tosi hieno meikki oikeanpuolimmaisella tytsillä!

Festarikuume nousussa...

Huomenna Tennispalatsi avaa ovensa mangapäivälle ja myös Studio Ms Mandun toinen puolikas on paikan päällä.
Tulkaa kuuntelemaan Reima Mäkisen vetämää paneelikeskustelua mangantekemisen arjesta Suomessa, paikkana kl 12 Tennispalatsin sali kolmannessa kerroksessa! Saatte varmasti hyvät naurut kun allekirjoittanut yrittää keksiä jotain fiksua sanottavaa :3

Uuden mahdollisuuden munata itseni saan sitten Kyuu Eturautin haastatellessa minua myöhemmin iltapäivällä.

Kolmannesta kerroksesta löytyy myös yhteinen myyntipöytämme, ja sen äärestä paljon mukavia ihmisiä ja alan tekijöitä kuten Essi Nopanen ja Maaria Laurinen.

Roger and out,
//rama

Maista Laulua!

Oblivion High 3: Laulu tekee vihdoin tuloaan. Harmillisen – ja kuvataiteilijoille niin eritysen ärsyttävän – jännetuppitulehduksen jäkimainingeissa rypevä rama alkaa saada vähitellen pensselistä otetta, ja piirtää nyt albumia niin että heikompia hirvittää!

Oblivion High:n kolmososassa koulu jakautuu kahteen osaan. Yhteen ryhmään kuuluvat Soon Mi, Nin ja kourallinen vanhoja ja uusia ystäviä. Toiseen kuuluvat… no… kaikki muut. Nix onnistuu uuden bändinsä avulla pysyttelemään jotakuinkin kiistan ulkopuolella, mutta hänellä on toisaalta omia ongelmia – joista hän ei taida edes olla tietoinen! Onneksi vedenhengellämme on tarkkasilmäisiä faneja jotka uskaltautuvat heittäytymään hänen puolestaan varatilanteisiin.

Albumin alkusivuilla palataan tuhannen vuoden taakse hetkeen, jolloin kaikki Nixin ongelmat saivat alkunsa. Hyvät naiset ja herrat, otukset, eliöt ja epäkuolleet: tässä pitemmittä puheitta maistiaisia Ms Mandun uudesta albumista Oblivion High 3: Laulu (skrollaa otsikkoon Maista Laulua ja klikkaa linkkiä).

Eurooppaa sorsitaan. Taas.

Koska Xenosaga-sviitti on mielestäni Paras videopeli. Ikinä. Kaikissa sarjoissa. ei ole ihme että olen odottanut koko vuoden imageepochin rpg-seikkailua Sands of Destruction koska pelin tekijätiimistä löytyy monta rakasta nimeä (Masato Kato on työskennellyt mm Xenogearsin, FFVII:n, Chrono Triggerin parissa, Yasuno Mitsuda taas tehnyt musiikin Shadow hearts kakkoseen, Xenogearsiin, Xenosaga ykköseen ja moneen muuhun rakastamaani peliin).

Sands of Destruction oli tarkoitus julkaista lokakuussa, mutta kuinka ollakaan Sega päätti ettei Eurooppa ole tarpeeksi tärkeä markkina-alua. FTW?! En tajua markkinaihmisten älynjuoksua. Useimmat mielenkiintoiset pelit eivät koskaan pääse Japanin ulkopuolelle koska niiden ei luulla menestyvän kulttuurierojen vuoksi. Halloo!! Eurooppalainen ja japanilainen maku ovat huomattavasti lähempänä toisiaan kuin amerikkalainen ja japanilainen. Toisaalta mikään ei enää jaksa hämmästyttää, arvelihan Namnco aikoinaan ettei Xenosaga I ole eurooppalaisia kiinnostava peli. Kun sitten Euroopan markkinoille tyrkytettiin sarjan kaikin puolin (paitsi taistelusysteemiltään) heikompaa kakkososaa (joka oli aika lailla vaikeasti tajuttavissa pelaajille joille ykkösosa ei ollut tuttu) eikä siitä tullut ykkösen kaltaista hittiä Japanissa oltiin hämmästyneitä ja vedettiin johtopäätös ettei (muu kuin Final Fantasy) japanilainen rpg jaksanut kiinnostaa eurooppalasia. DUH?!

No, onneksi on INTERNET ja sitä kautta amerikkaset nettikaupat joissa tyydyttää rpg-halunsa. Molempien maiden postilaitokset kyllä iloitsevat. Hyvä että joku...

Oxford, rakastettuni...

Okran sävyt, yliopistot torneineen ja vanhoine haamuineen... mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää...

Vanha suola janottaa...

Mieleni tekisi kehittää Näkkirunoa suuntaan tai toiseen, luultavasti aikuisten kuvakirjaksi, mutten selitä tätä enempää, puhukoot pikaluonnos puolestaan...

Kysymys kuuluukin; onko ajan ja vaivan väärti, vaiko onko parasta laittaa koko projekti koin kestävään pussiin?

P.S. Painotettakoot vielä etten suinkaan harkitse sarjiksen uudelleenpiirtämistä vaikka paikoin varmasti aihetta olisikin ;-)

Rakkautta ensi etsauksella...

Kuten blogiamme seuraavat tietävät vietin kaikki teinikesäni hengailemalla Tukholman Kansallismuseossa. Olin juuri vaihtanut vesivärit öljyihin (temperakin haamotti hamassa kunnianhimoisessa tulevaisuudessa) ja tutkin silmä kovana 1500-1700-luvun klassista maalaustaidetta.

Minulla oli erinomaisen huono tuuri syntyä aikaan jolloin klassinen piirtämisen opettaminen oli pannassa ja taideopetus painotti yksilöllistä ilmaisua. Tämä oli minulle suunnaton pettymys, koska yksilöllinen ilmaisu ei mielestäni ollut mitään mitä tarvitsi harjoitella (sen ilmaisuun tarvittavaa tekniikkaa kylläkin) eikä todellakaan taiteen itsetarkoitus... lainatakseni vapaasti Mr Darcya: ”Jokaikinen paviaanikin osaa 'ilmaista itseään'...”.
Ergo; koska kunnollista tekniikanopetusta oli mahdoton saada jouduin turvautumaan taidekirjoihin ja museoihin. Tästä syystä olin niin täpinöissäni saadessani piirtää Glyptoteekissa Valeri Tancredin opastuksella.

Mutta, taideteosten teknisen toteutuksen tutkiminen oli vain osa taidemuseopinttymääni. Pääasiallinen syy olivat söpöt miehet. Koska teini-ikäni oli pre-japanilaisen populaarikulttuurin valtakautta jouduin etsimään kiinnostuksen kohteita animen ulkopuolelta. Oman- ja rinnakkaisluokkien finninaamoista heitä ei taatusti löytynyt, eivätkä urheiluhullut lukiolaispojatkaan jaksaneet innostaa romanttista runotyttöä. Niinpä siis museot, kirjat ja sarjakuvat.
Olin totaalisesti pihkassa (ja vieläpä samaan aikaan) d'Alembertiin ja muutamaan muuhun valistusajan ranskalaiseen kirjailijaan (koska he näyttivät niin hemmetin komeilta muotokuvissaan), pariin espanjalaiseen 1500-luvun aatelismiehen, 1600-luvun ranskalaiseen reaalipolitikkoon (kardinaali Richelieu) sekä Lorenzo 'Il Magnifico' Medicin pikkuveljeen Giulianoon.
Mutta kaikkien heidän ylitseen oli Mr Simmons (no okei, kyllä d'Alembert oli ihan sillä samalla lähtöviivalla).

Voitte kuvitella hämmästykseni kun avasin eilisaamuna Svenska Dagbladetin kulttuurisivut ja katseeni kohdistui juuri, arvasitte oikein, Mr Simmonsiin!


Ruotsalaisen, 1900-luvun vaihteessa eläneen taiteilijan, Axel Fridellin muotokuva lehteä lukevasta Mr Simmonsista on yksi Ruotsin taiteen tunnetuimpia teoksia, ja taatusti yksi hienoimpia koskaan näkemiäni etsauksia. Teoksen taiteelliset arvot avautuivat minulle tosin vasta vuosia myöhemmin kun dokun dokunit olivat vaienneet hillityimmiiksi doki doki-tykytyksiksi (^___^)



Mr Simmons on tänä kesänä esitteillä Fridellin muun tuotannon kanssa Tukholmassa, ja löytyy osoitteesta Thielska Galleriet, Sjötullsbacken 8, Djurgården.

Nähdä Napoli, eikun siis Distant Worlds, ja kuolla...

Pelikulttuuri on ollut pitkään lapsipuolen asemassa, mutta nyt jopa suuret aamulehdet alkavat lämmetä tälle itselleni hyvin rakkaalle kulttuurinalueelle ja esimerkiksi Svenska Dagbladet antaa nykyään pelijulkaisujen arvosteluille saman palstatilan kuin kirjoille, elokuville, sarjiksille ja muulle elintärkeälle kulttuurille.

Tukholman konserttitalolla on ollut jo monta vuotta kunnianhimoinen halu tarjota sinfoniasovellutuksia pelimusiikin ystäville. Porttiteoria todellakin toimii, sillä Final Fantasy: Distant Worlds -konsertit ovat houkutelleet aivan uutta yleisöä Mahlerin ja muiden klassisen musiikin suuruuksien teosten pariin.

Nobuo Uematsu vieraili (taas) Tukholmassa vuoden Distant Worlds II -konsertin vuoksi, ja Suomesta konserttiin pyhiinvaeltanut ystäväni sai paitsi haastattelun myös maestron nimikirjoituksen ennestään omistamaani FFVIII soundtrackiin!

Bondagea Glyptoteekissä...

Päivä Glyptoteekissä
Tykkään taidemuseoista. Vietin suurimman osan teinikesistäni Tukholman kansallismuseossa ihaillen antiikin patsaita (ikäiseni olisivat luultavasti viihtyneet huomattavasti paremmin levy- ja vaatekaupoissa), ja rakastan vieläkin klassisia taidemuseoita (en moderneja vastaavia joissa vierailija on osa interaktiivista ”elämystä”). Niinpä olinkin todella täpinöissäni kun HDK-kurssitapaamisemme Kööpenhaminassa alkoi kokopäivävierailulla Glyptoteekkiin. Itse museo on jo sinänsä mahdottoman hieno rakennus jonka keskikohta on suuri, palmuineen, hibiskuksineen ja muine eksoottisin kasveineen lähinnä viktoriaanista paviljonkia muistuttava sali.
Päivän ohjelmana oli patsaiden piirtänen ja ihmiskehon tutkiminen. Ohjaajana meillä oli loistava Valeri Tancredi (joka on paitsi ollut Odd Nerdrumin ja Serpierin oppilas, myös itse opettanut klassista piirtämistä ja anatomiaa Firenzessä), ja hän antoi kullekin yksilöllistä ohjausta. Piirtotaitoni levlasi vähintään kymmenen tasoa!
Valeri käski meidän keskittyä heikkouksiimme ja valita sen mukaan mitä halusimme harjoitella (liikkeen kuvausta, kasvojen piirtämistä jne). Ennenkuin julistatte minut täysin pervoksi haluaisin huomauttaa, että valitessani Tanskan 1800-luvun taiteen salista oheisen naispatsaan ajattelin lähinnä sen hankalaa asentoa, erinomaisen monimutkaisia sidottuja käsiä sekä kaikkia perspektiivilyhennyksiä. Miksi tehdä helppoja asioita ja tuntea osaavansa jotain kun tilanteen voi mutkistaa lähes mahdottomaksi ;D


Viktoriaanista bondagea
Valitsemani patsaan rehevästä takalistosta pääsemmekin kätevästi aiheeseen josta halusin keskustella (en tiedä kyseisen taideteoksen nimeä tai tekijää, jos joku minua viisaampi tietää niin laita tietoa tännepäin). Epäilen että aihe on joku klassinen, tyyliin ”Sabiinitarten ryöstö”. Teos esittään sidottua, polvillaan kyyristelevää naista, jonka pikkulapsi on epätoivoissaan tarrautunut äitinsä toiseen rintaan. Jätin lapsen pois kuvioista (eikä sitä edes näe tästä kuvakulmasta), sillä yhdistelmä tuntui liian groteskilta. Kukaan teoksen nähnyt (aikuinen) tuskin voi välttyä epäilykseltä siitä, että patsas on tehty lähinnä kiihottamaan katsojaa.

Hämmästelen usein sitä kuinka taiteilijat viktoriaanisella ajalla (jolloin ei ainoastaan seksistä vaan ylipäätään kaikista kehon luonnollisista toiminnoista puhuminen koettiin äärimmäisen vulgaariksi) pääsivät kuin koira veräjästä luodessaan teoksia jotka eivät ainoastaan ylistäneet ihmiskehon kauneutta, vaan myös esittivät alastomia naisia ja nuorukaisia sen ajan moraalin mukaan erinomaisen kyseenalaisissa tilanteissa! Olemme pitkään kutsuneet näitä hengentuotteita korkeakulttuuriksi.
Jos nykytaiteilija yrittäisi samaa hän saisi välittömästi kimppuunsa lapsensuojeluyhdistykset, feministit sekä kukkahattutädit, lopputulosta kutsuttaisiin pornoksi, ja mitä luultavimmin hänet lynkattaisiin julkisesti. Olen sivunnut aihetta aiemminkin; Karim Muammarin ja itseni esikoisalbumi ”Vesi oli mustaa” on sovitus J. L. Runebergin runosta ”Under strandens granar”, jonka aiheena on Näkin kyltymätön seksuaalinen himo, ja sen muodostama uhka naisia ja lapsia kohtaan. Oman aikakautemme logiikalla tulkittuna Runeberg on ilmiselvä pedofiili (jos kirjailija tai taiteilija kuvaa teoksissaan esm väkivaltaa tai pedofiliaa, se tarkoittaa hänen itsensä nauttivan mainituista lasteista).


Mikä on taidetta, mikä ei, ja kuka siitä oikein päättää
Kuten totesin, aihevalinnat ovat varsin usein paitsi dramaattisia myös väkivaltaisia tavalla jonka epäilen viehättävän S&M-kubien kanta-asiakkaita. Olkaamme rehellisiä; patsaan käsistään sidottu nainen on täysin alistetussa asemassa ja hänen hyvinkehittynyt takalistonsa on kuvattu seksuaalisesti haluttavana. Älkää ymmärtäkö väärin; ihmiset saavat sekä omata seksuaalisia tunteita että kuvata niitä taiteessa, mutta millä tavoin tämä objekti on enemmän korkeataidetta kuin tämä?
Sitäpaitsi inhoan tätä keinotekoista vastakkainasettelua taide - viihde jo siksikin että rajan vetäminen on useinmiten todella hankalaa. Hyvä taide voi olla myös viihdettä, ja hyvin tehty viihde taidetta.




P.S. Olen aina rakastanut Berniniä ja muita draaman mestareita. Pluton Proserpinan pehmeään takalistoon uppoavat sormet ovat luultavasti maailmanhistorian hienoin kuvaus lihallisesta himosta...

Long live P2P-power, ja epätasaista menoa...

Meillä oli kurssitapaaminen SPX:n yhteydessä (Small Press Expo Tukholman kulttuurikeskuksessa). Esittelemme näiden tapaamisten yhteydessä projektiemme edistymisen ja kommentoimme toistemme töitä, mikä on erinomainen tilaisuus paitsi saada hyvää kritiikkiä ja asiantuntevaa palautetta myös keskustella sarjakuvantekoon liittyvistä ongelmista.
Tuskailin kuinka piirtotyylini pyrkii muuttumaan pitempää tarinaa piirtäessä, varsinkin koska yritän koko ajan parantaa tekojälkeä, ja koska tarinan piirtäminen kestää useamman vuoden. Sain paitsi lohdutusta ettei kukaan lue ensimmäistä ja viimeistä volaa peräkkäin ja että lukija täten tottuu tyylin kehittymiseen ihan huomaamattaan, myös pari erinomaista ehdotusta työrutiinien parantamiseen (tämä on yksi kurssin parhaita puolia; koska kurssikavereideni vahvuudet ja kokemus piirtäjänä poikkeavat toisistaan, joukosta löytyy lähes aina joku jolla on vastaus tai omakohtaista kokemusta kuhunkin ongelmaan).

'Work flow' on avainasemassa (pahoittelen englanninkielistä termiä mutten tiedä sen suomenkielistä vastinetta). Itselläni tulee vieläkin tehtyä noloja aloittelijan mokia, mutta nielen ylpeyteni ja avaudun niistä täällä blogissa siinä toivossa että joku muu välttää samat ansat (^___^).

Paremman työrytmin vuoksi olisi hyvä luonnostella (tarkoitan luonnoksella tässä lopullista, tussattavaksi kelpaavaa luonnosta, en pikatuherruksia joita teen lähinnä muistiinpanoiksi itselleni) koko albumi valmiiksi ennenkuin alkaa tussaamaan, mutta tämä on minulle (ainakin toistaiseksi) täysi mahdottomuus, haluan nähdä valmiita sivuja! Olen kuitenkin pyrkinyt luonnostelemaan kokonaisen episodin ennenkuin siirryn tussaukseen enkä väkertää yksittäisiä sivuja kuten mastodonttiprojektimme alussa.


Toisaalta en suinkaan ole yksin, jopa Tenjou Tengen piirtäjä Oh!Great itkee parissa pokkarissa sitä että päähenkilö on tuskin enää edes hädin tunnistettavissa (liioittelua!) eikä häntä sitäpaitsi ole näkynyt noin neljään pokkariin (mikä ei toisaalta haittaa laisinkaan koska lukija voi nauttia paremmasta namupalasta, nimittäin Shinistä) ;D

Kysymys kuuluu siis: pitääkö aloittamansa tyyli tarkan päälle vaiko suoda itselleen vapaus antaa teknisen kehityksen näkyä? Itse kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Luulisin myös lukijan arvostavan taitavampaa piirrosjälkeä tarinan edetessä. Selailin eilen Shirow Miwan Dogs-sarjaa ja totesin kaikin puolin taitavasti ja hienosti toteutetun kolmososan poikkeavan kuvasommittelultaan, tyyliltään ja piirrosjäljeltään varsin rajusti melko alkeellisesta 0-volasta. Ergo, kestän mieluummin pari heikompaa aloitusosaa ja ihailen sitten hienoa jälkeä myöhemmissä osissa kuin vaadin kautta linjan tasaista toteutusta.
Enkä suinkaan sano tätä koska minulla on oma lehmä ojassa... ;-)

Kaikki on kultaa mikä kimaltaa...

Johanna on ehkä kiireisin tuntemani ihminen jolla on aina vähintään kymmenen eri rautaa tulessa, ja hän vaihtaa sitäpaitsi paikkakuntaa yhtä usein kuin toiset ihmiset alusvaatteita. Olemme kuitenkin, kiitos internetin ja puhelimen, onnistuneet tekemään läheistä yhteistyötä jo viisi vuotta vaikka olemmekin suurimman osan ajasta asuneet eri paikkakunnilla ja useinmiten jopa eri maissa.

Joskus on kuitenkin hyvä tavata ihan oikeasti ja käydä läpi yksityiset kuulumiset ja työprojektien edistyminen, sekä punoa juonia tulevaisuutta ajatellen. Myös ongelmien ratkaisu sujuu noin sata kertaa nopeammin kun molemmat osapuolet ovat fyysisesti läsnä samassa huoneessa. Ja ainakin omasta puolestani voi sanoa, että saan aina tavatessamme kasakaupalla uusia ideoita ja inspiraatiota työntekoon!

Studio Ms Mandu piti eilen kokopäiväisen konferanssin, ja myös tekninen tukemme Peter Sandström käväisi paikan päällä valottamassa iPhone appsien koodaamista.




Ennenkuin lukijamme saavat aivan väärän käsityksen Oblivion Highn taloudellisesta menestyksestä on parasta kertoa kuinka päädyimme Summitin Guldvåningen-luksuskonferanssitiloihin:
rama seuraa ruotsalaista naispuolisten media-alan työntekijöiden SheCreatives-nimistä mailinglistaa ja osallistui siellä kilpailuun, jonka myös suureksi hämmästykseen voitti. Ergo, pikku Mandut pitivät konferanssipäivän ihqun hienossa kultakimalteisessa huoneessa, söivät ilmaislounaan, joivat kaffeeta ja saivat hoidettua pois älyttömän kasan rästitöitä.

Kohta uutta, uljasta tulevaisuutta...

Elämme uutta, uljasta aikaa! Presidentinrouvat ovat supersankareita, ja japanilaiset roolipelit koristavat bus stop-mainospaikkoja. Kaikki ei ollut paremmin ennen...

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja ripaus sinistä......

Final Fantasy XIII ilmestyi jo vähän aikaa sitten, mutta tunnustan etten ole vielä ehtinyt sitä pelaamaan työ- ja muilta kiireiltäni.
Minut tunteville tämä on hätkähdyttävä uutinen, sillä kaikkien edellisten osien julkaisun yhteydessä (jopa varsin säälittävän kympin ja hieman paremman kahdennentoista) olen ollut vähintään pari viikkoa ulkomaailman tavoittamattomissa.

Toisaalta en muutamien kaltaisteni old school-fanien tapaan ole valmis tyrmäämään lopputulosta suoralta kädeltä. Tämä ei johdu ainoastaan iän mukanaan tuomasta kypsyydestä ja sage-tason viisaudesta, vaan myös siitä tosiasiasta että FF lakkasi olemasta minulle Se RPG-sarja jo vuosia sitten kun Karim tutustutti minut Xenosagaan... en siis oikeasti jaksa enää välittää ihan yhtä paljon kuin ennen.

On kiintoisaa havaita kuinka Tetsuya Nomura on tällä kertaa hakenut innoitusta paitsi muotilehdistä myös Ranskan klassisesta 1600-taiteesta. Arkaainen sommittelu sekä väriskaala (varsinkin taustalla näkyvät Fang ja Vanilla) tuovat mieleen lähinnä Nicolas Poussinin teokset...

Lightningin ja Snown ohella huomiostani kilpailee myös BlazBlue jonka olisi pitänyt ilmestyä yhtäaikaa uusimpien Pokemonien kanssa. Julkaisu kuitenkin lykkääntyi (uusi päivämäärä on 4.huhtikuuta). Jos lopputulos on edes puoliksi niin hyvä kuin saman jengin Guilty Gear-sarja niin halleluja, raman pelivuosi on pelastettu.

Wannabe-koloristi osa 3: loppukiri

Huh, lopultakin valmis! En edes jaksa ajatella kuinka monta tuntia työhön upposi eikä lopputulos ollut silti tätä kummempi :P

Miksi siis esitellä töitä joihin ei ole 100% tyytyväinen? Tämä projekti oli kokeilu, joten voin todeta filosofisesti ettei tärkeintä ollut määränpää vaan itse matka, ja että tutkimalla omia ja toisten virheitä (sekä onnistumisia!) oppii paljon.
Takapeiliin katsoessa on helppo todeta, että tein monia vääriä valintoja jotka päättyivät umpikujaan ja pakottivat aloittamaan alusta.


Ohensin ne ääriviivat hallitsivat kuvaa liikaa, ja muutamassa paikkaa korvasin ne tyystin lilalla varjolla.
Olen aina ollut huono (laiska) tekemään taustoja eikä tämäkään kuva ole poikkeus. Siispä otan mielelläni vastaan kommentteja ja parannusehdotuksia.


Kokonaisvaikutelma on omaan makuuni ehkä hieman liian ”pehmeä” ja haluaisinkin löytää toimivan tasapainon vaseliinilinssin sekä jyrkempien valojen ja varjojen käytön välille.

Lopuksi voin todeta että uusi tekotapa vaatii vielä paljon harjoittelua ennenkuin se sujuu luonnostaan ja intuitiivisesti eikä vaadi koko ajan aktiivista päätösten tekoa.


Ja jos vielä saa hetkisen unelmoida niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan että maalaisin kuin Hyung-tae Kim... :3

Wannabe-koloristin tappurainen tie jatkuu...

Lupasin edellisessä blogikirjoituksessani teille leipää ja sirkushuveja. Leivästä en tiedä mutta sirkushuveja on luvassa, sillä koloristikokeiluni on edennyt seuraavaan vaiheeseen.

Olen yrittänyt käyttää tavallisesti suosimieni ihonsävyjen lisäksi varjoissa myös harmaata ja lilaa (hui!). Sopivantuntuisten pensseleiden löytäminen on osoittautunut huomattavasti odottamaani hankalammaksi ja olen kolunnut netin sopivien oppaiden löytämiseksi, aika laihoin tuloksin. Eli jos tiedät superhyviä väritystutoriaaleja (Photoshop, ei Painter) niin linkkejä kehiin, kiitos!

Seuraavana askeleena on lisätä loput ääriviivat, värittää kasvojen yksityiskohdat sekä siistiä byysät ja niittivyö. Ai niin, ja taustallekin olisi varmaan hyvä tehdä jotain... huoh.

Per aspera ad astra, eli ensi askeleita opintojen katkeransuloisella tiellä...

On varsin hyödyllistä omalle kehitykselle kokeilla silloin tällöin työtapoja joita ei yleensä käytä, tai jotka jopa herättävät pelkkänä ajatuksena spontaania vastarintaa.


Olen jo aiemmin tunnustautunut nyhjääjäksi, ja niinpä viime kurssitapaamisella opettajan kehoitettua meitä tekemään jotain välineillä jotka tuntuvat meistä vastenmielisiltä valinta oli helppo: valitsin paksuja pastellikyniä, värillisen paperin ja ryhdyin toimeen ilman alustavia luonnoksia tai kuvia. Tulos oli mitä oli, mutta huolimatta siitä että kokemus jo sinänsä riitti musertamaan vahvemmankin itsetunnon, aivoihini pesiytyi halu kokeilla lisää. Joskin hieman kontrolloiduimmissa olosuhteissa...

Pitäydyin tutuissa välineissä (lyijäri, Wacom, Photoshop), mutta päätin tyytyä puolihätäiseen lyijykynäluonnokseen, hypätä puhtaaksipiirtämisen yli ja siirtyä suoraan värittämiseen. Tai siis ei. Tällä kertaa päätin nimittäin maalata. Viivat saisivat vahteeksi jäädä altavastaajan asemaan, ja leikkisin koloristia.


Aion vakaasti saattaa kokeilun päätökseen, ja jos ei muuta niin voinpahan tarjota teille, rakkaat lukijani, hyvät naurut. Ohessa kolme ensimmäistä askelta, ja jatkoa seuraa...

Kultahamstereita ja toiveunia...

Kustantamoiden ja markkinaihmisten hammasrattaat pyörivät vuosi vuodelta yhä nopeammin, ja itse juoksen siinä samassa pyörässä kuin paraskin kultahamsteri.

Vuoden 2011 Oblivion High-kalenteri menee painoon alkukesästä, mutta markkinointi haluaa kannet jo puolta vuotta aikaisemmin, ja niinpä vuoden 2011 kalenterin kannen työstö alkaa jo vuoden 2009 puolella, mikä tuntuu aika hassulta.


Onneksi kalenterin sisällön taiteiluun on aikaa koko kevät, ja niinpä suurin osa kuvista on vasta ideointiasteella. Tämä tarkoittaa sitä, että teillä, rakkaat Oblivion High-fanit on oiva sauma esittää mahdollisia toiveitanne <3 <3 <3
Jos sinusta tuntuu että suosikkisi ovat jääneet viime aikoina liian vähälle huomiolle, tai haluaisit nähdä tietyt hahmot samassa kuvassa voit yksinkertaisesti jättää kommentin tämän blogitekstin jatkoksi. Ja kuka tietää, ehkäpä joulupukki on olemassa...



P.S. Haluaisin kuitenkin muistuttaa että 2010 on ehtinyt helmikuuhun, ja nyt olisi korkea aika hankkia tämän vuoden Oblivion High-kalenteri :3

Venyttelyä, sivutaivutuksia ja oivalluksia, osa 2...

Aloitin vastikään opinnot HDK:ssa. Koska Seriekonst och avancerad bildberättande on jatkokurssi suurin osa opiskelijoista on jo ehtinyt toimia ammattikuvittajina, animaatoreina tai sarjakuvantekijöinä (löytyypä joukosta myös keraamikko ja arkkitehti).
Pahat aavistukseni itseään suurina taiteilijoina pitävistä tuhertelevista omakustannesarjakuvan tekijöistä hävisivät jo ensimmäisenä päivänä!
(no juu, mahtui heitäkin mukaan muutama).


Aura Ijäs mainitsi aikaisemmassa blogitekstissä kuinka animaatiostudioissa työpäivä alkaa useinmiten sillä, että paperille piirretään kolme samankokoista ympyrää.
Kurssikaverini kertoi että tämä on itse asiassa vasta puolet alkulämmittelystä: ympyröiden jälkeen siirrytään kuutioihin, joita paperi täyteen kääntäen kuutiota joka askeleella muutaman asteen. Näin verrytellään sekä viivan että tilan hallinta.

Tuntuu aivan ihanalta, ja samaan aikaan melkoisen ahdistavalta, puhua todellisten hardcore-piirtäjien kanssa joilla on asenteena että jos esm ihmisten piirtäminen tuottaa hankaluuksia niin silloin piirretään ihmisiä vähintään kaksi tuntia joka päivä (muttein töitten ohessa) kunnes homma luonnistuu halutulla tavalla...
Olen aika lailla varma siitä että tällaisten ihmisten kanssa seurustelu tulee tekemään ihmeitä omille taidoilleni; en ole kilpailijatyyppiä mutta inhoan olla joukon huonoin ;D


Jos satutte olemaan Tukholmassa SPX:n aikoihin teillä on oiva tilaisuus tavata heistä ainakin osa... Jyrki, I know just the man for you!

Söpöilyä... eikun siis pukuilua

Olin otettu kun minulta pyydettiin uutta logoa Cosplay Finland Tourille (ohessa ilman tekstiä).


P.S. Desuconissa (Lahdessa alkukesästä) on oiva tilaisuus nähdä Eurocosplay-kisan Suomen karsinta! Sitäpaitsi huhun mukaan samaisessa conissa olisi myös paneelikeskustelu aiheesta 'Slash/Yaoi'. Voiko enempää enää toivoa? Miauen! kuten Kapitän Schrödinger sanoisi (^_^)

Sinne ja takaisin...

Sain ystävältäni Mialta syntypäivälahjaksi ristipistotyön. Makuni tuntevat kohottavat tässä vaiheessa kulmakarvojaan, mutta ennenkuin ehditte vetää johtopäätöksiä voin paljastaa että lahja oli toivottu, ja koristaa nykyään työpöytääni.
Mia oli nimittäin kirjaillut minulle Charmanderin.



Palasin menneisyyteen kaukaiselle 90-luvulle ja muistelin kuinka meillä eräässä mainostoimistossa, silloisessa työpaikassani, oli tapana pelata Pokemonia tietsikkaemulaattorilla kauan ennen pelin rantautumista länsimarkkinoille.
Ensimmäinen pelaamani Pokemon oli Pokemon Red, ja sen myötä Charmander kaikkein ensimmäinen oma hirviöni. Se on vieläkin Greenin, Pearlin, Goldin, Silverin, Platinumin ja kaikkien muiden versioiden hirviöiden jälkeen minulle kaikista rakkain, ja ylitse kaikkien muiden. En koskaan päässyt yli siitä, että animessa Ashin ensimmäinen pokemon oli Pikachu eikä Charmander.
Ja kyllä, ostin ensimmäisen Virallisen Poke-oppaan, tarroineen kaikkineen.




P.S. Arvaatte olinko suosittu pihan kakaroiden parissa heidän tarvitessaan strategia-apua (suurin osa kersoista oli sitäpaitsi niin nuoria etteivät he osanneet edes lukea äidinkielellään, saati sitten englanniksi). Heidän vanhempansa katselivat minua hämmentyneinä eivätkä selvästikään osanneet päättää olinko sankari vaiko säälittävä idiootti...

Rakkaudesta Japaniin…

...uuden vuoden terveisiä.