Kuten blogiamme seuraavat tietävät vietin kaikki teinikesäni hengailemalla Tukholman Kansallismuseossa. Olin juuri vaihtanut vesivärit öljyihin (temperakin haamotti hamassa kunnianhimoisessa tulevaisuudessa) ja tutkin silmä kovana 1500-1700-luvun klassista maalaustaidetta.
Minulla oli erinomaisen huono tuuri syntyä aikaan jolloin klassinen piirtämisen opettaminen oli pannassa ja taideopetus painotti yksilöllistä ilmaisua. Tämä oli minulle suunnaton pettymys, koska yksilöllinen ilmaisu ei mielestäni ollut mitään mitä tarvitsi harjoitella (sen ilmaisuun tarvittavaa tekniikkaa kylläkin) eikä todellakaan taiteen itsetarkoitus... lainatakseni vapaasti Mr Darcya: ”Jokaikinen paviaanikin osaa 'ilmaista itseään'...”.
Ergo; koska kunnollista tekniikanopetusta oli mahdoton saada jouduin turvautumaan taidekirjoihin ja museoihin. Tästä syystä olin niin täpinöissäni saadessani piirtää Glyptoteekissa Valeri Tancredin opastuksella.
Mutta, taideteosten teknisen toteutuksen tutkiminen oli vain osa taidemuseopinttymääni. Pääasiallinen syy olivat söpöt miehet. Koska teini-ikäni oli pre-japanilaisen populaarikulttuurin valtakautta jouduin etsimään kiinnostuksen kohteita animen ulkopuolelta. Oman- ja rinnakkaisluokkien finninaamoista heitä ei taatusti löytynyt, eivätkä urheiluhullut lukiolaispojatkaan jaksaneet innostaa romanttista runotyttöä. Niinpä siis museot, kirjat ja sarjakuvat.
Olin totaalisesti pihkassa (ja vieläpä samaan aikaan) d'Alembertiin ja muutamaan muuhun valistusajan ranskalaiseen kirjailijaan (koska he näyttivät niin hemmetin komeilta muotokuvissaan), pariin espanjalaiseen 1500-luvun aatelismiehen, 1600-luvun ranskalaiseen reaalipolitikkoon (kardinaali Richelieu) sekä Lorenzo 'Il Magnifico' Medicin pikkuveljeen Giulianoon.
Mutta kaikkien heidän ylitseen oli Mr Simmons (no okei, kyllä d'Alembert oli ihan sillä samalla lähtöviivalla).
Voitte kuvitella hämmästykseni kun avasin eilisaamuna Svenska Dagbladetin kulttuurisivut ja katseeni kohdistui juuri, arvasitte oikein, Mr Simmonsiin!
Ruotsalaisen, 1900-luvun vaihteessa eläneen taiteilijan, Axel Fridellin muotokuva lehteä lukevasta Mr Simmonsista on yksi Ruotsin taiteen tunnetuimpia teoksia, ja taatusti yksi hienoimpia koskaan näkemiäni etsauksia. Teoksen taiteelliset arvot avautuivat minulle tosin vasta vuosia myöhemmin kun dokun dokunit olivat vaienneet hillityimmiiksi doki doki-tykytyksiksi (^___^)
Mr Simmons on tänä kesänä esitteillä Fridellin muun tuotannon kanssa Tukholmassa, ja löytyy osoitteesta Thielska Galleriet, Sjötullsbacken 8, Djurgården.
Tekstit
3 kommenttia:
Miten musta tuntuu että vieläkin painotetaan vain yksilöllistä ilmaisua? Taidehistoriaakin on kyllä käyty läpi, mutta nykytaide ja taideopetus tuntuu pitkälle olevan sitä "yksilöllisyyttä". Ainakin itselle on välillä tullut tunne, että "sotkemista" arvostetaan enemmän kuin perinteisiä maalauksia.
Ja mikäs siinä, antaa kaikkien kukkien kukkia, mutta joskus tulee olo että liian esittävät kuvat (ja varsinkin ääriviivat!) yritetään kitkeä pois. Ja se tuntuu kurjalta jos se juuri on jollekulle se omin ilmaisu.
Ateneumin Kalevala-näyttelyssä totesin olevani hyvin yksinkertainen ihminen: eniten minuun iskivät kuvitusmaiset, esittävät kuvat, joissa oli elävyyttä, sekä suorastaan sarjakuvamaiset ääriviivaluonnokset.
...eli toisin sanoen Gallen-Kallelan maalaukset ynnä muut klassiset teokset.
Ai niin, olihan siellä nykypuolellakin kuvitusmaisia teoksia, mutta lempparit olivat melkein kaikki 1800-luvun puolelta.
Ne Gallen-Kallelan teokset (velisurmaaja jne) joissa on vahva viiva ja lähes 2D-väritys ovat kyllä pelkkää parhautta!
Lähetä kommentti