Long live P2P-power, ja epätasaista menoa...

Meillä oli kurssitapaaminen SPX:n yhteydessä (Small Press Expo Tukholman kulttuurikeskuksessa). Esittelemme näiden tapaamisten yhteydessä projektiemme edistymisen ja kommentoimme toistemme töitä, mikä on erinomainen tilaisuus paitsi saada hyvää kritiikkiä ja asiantuntevaa palautetta myös keskustella sarjakuvantekoon liittyvistä ongelmista.
Tuskailin kuinka piirtotyylini pyrkii muuttumaan pitempää tarinaa piirtäessä, varsinkin koska yritän koko ajan parantaa tekojälkeä, ja koska tarinan piirtäminen kestää useamman vuoden. Sain paitsi lohdutusta ettei kukaan lue ensimmäistä ja viimeistä volaa peräkkäin ja että lukija täten tottuu tyylin kehittymiseen ihan huomaamattaan, myös pari erinomaista ehdotusta työrutiinien parantamiseen (tämä on yksi kurssin parhaita puolia; koska kurssikavereideni vahvuudet ja kokemus piirtäjänä poikkeavat toisistaan, joukosta löytyy lähes aina joku jolla on vastaus tai omakohtaista kokemusta kuhunkin ongelmaan).

'Work flow' on avainasemassa (pahoittelen englanninkielistä termiä mutten tiedä sen suomenkielistä vastinetta). Itselläni tulee vieläkin tehtyä noloja aloittelijan mokia, mutta nielen ylpeyteni ja avaudun niistä täällä blogissa siinä toivossa että joku muu välttää samat ansat (^___^).

Paremman työrytmin vuoksi olisi hyvä luonnostella (tarkoitan luonnoksella tässä lopullista, tussattavaksi kelpaavaa luonnosta, en pikatuherruksia joita teen lähinnä muistiinpanoiksi itselleni) koko albumi valmiiksi ennenkuin alkaa tussaamaan, mutta tämä on minulle (ainakin toistaiseksi) täysi mahdottomuus, haluan nähdä valmiita sivuja! Olen kuitenkin pyrkinyt luonnostelemaan kokonaisen episodin ennenkuin siirryn tussaukseen enkä väkertää yksittäisiä sivuja kuten mastodonttiprojektimme alussa.


Toisaalta en suinkaan ole yksin, jopa Tenjou Tengen piirtäjä Oh!Great itkee parissa pokkarissa sitä että päähenkilö on tuskin enää edes hädin tunnistettavissa (liioittelua!) eikä häntä sitäpaitsi ole näkynyt noin neljään pokkariin (mikä ei toisaalta haittaa laisinkaan koska lukija voi nauttia paremmasta namupalasta, nimittäin Shinistä) ;D

Kysymys kuuluu siis: pitääkö aloittamansa tyyli tarkan päälle vaiko suoda itselleen vapaus antaa teknisen kehityksen näkyä? Itse kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Luulisin myös lukijan arvostavan taitavampaa piirrosjälkeä tarinan edetessä. Selailin eilen Shirow Miwan Dogs-sarjaa ja totesin kaikin puolin taitavasti ja hienosti toteutetun kolmososan poikkeavan kuvasommittelultaan, tyyliltään ja piirrosjäljeltään varsin rajusti melko alkeellisesta 0-volasta. Ergo, kestän mieluummin pari heikompaa aloitusosaa ja ihailen sitten hienoa jälkeä myöhemmissä osissa kuin vaadin kautta linjan tasaista toteutusta.
Enkä suinkaan sano tätä koska minulla on oma lehmä ojassa... ;-)

Kaikki on kultaa mikä kimaltaa...

Johanna on ehkä kiireisin tuntemani ihminen jolla on aina vähintään kymmenen eri rautaa tulessa, ja hän vaihtaa sitäpaitsi paikkakuntaa yhtä usein kuin toiset ihmiset alusvaatteita. Olemme kuitenkin, kiitos internetin ja puhelimen, onnistuneet tekemään läheistä yhteistyötä jo viisi vuotta vaikka olemmekin suurimman osan ajasta asuneet eri paikkakunnilla ja useinmiten jopa eri maissa.

Joskus on kuitenkin hyvä tavata ihan oikeasti ja käydä läpi yksityiset kuulumiset ja työprojektien edistyminen, sekä punoa juonia tulevaisuutta ajatellen. Myös ongelmien ratkaisu sujuu noin sata kertaa nopeammin kun molemmat osapuolet ovat fyysisesti läsnä samassa huoneessa. Ja ainakin omasta puolestani voi sanoa, että saan aina tavatessamme kasakaupalla uusia ideoita ja inspiraatiota työntekoon!

Studio Ms Mandu piti eilen kokopäiväisen konferanssin, ja myös tekninen tukemme Peter Sandström käväisi paikan päällä valottamassa iPhone appsien koodaamista.




Ennenkuin lukijamme saavat aivan väärän käsityksen Oblivion Highn taloudellisesta menestyksestä on parasta kertoa kuinka päädyimme Summitin Guldvåningen-luksuskonferanssitiloihin:
rama seuraa ruotsalaista naispuolisten media-alan työntekijöiden SheCreatives-nimistä mailinglistaa ja osallistui siellä kilpailuun, jonka myös suureksi hämmästykseen voitti. Ergo, pikku Mandut pitivät konferanssipäivän ihqun hienossa kultakimalteisessa huoneessa, söivät ilmaislounaan, joivat kaffeeta ja saivat hoidettua pois älyttömän kasan rästitöitä.

Kohta uutta, uljasta tulevaisuutta...

Elämme uutta, uljasta aikaa! Presidentinrouvat ovat supersankareita, ja japanilaiset roolipelit koristavat bus stop-mainospaikkoja. Kaikki ei ollut paremmin ennen...

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja ripaus sinistä......

Final Fantasy XIII ilmestyi jo vähän aikaa sitten, mutta tunnustan etten ole vielä ehtinyt sitä pelaamaan työ- ja muilta kiireiltäni.
Minut tunteville tämä on hätkähdyttävä uutinen, sillä kaikkien edellisten osien julkaisun yhteydessä (jopa varsin säälittävän kympin ja hieman paremman kahdennentoista) olen ollut vähintään pari viikkoa ulkomaailman tavoittamattomissa.

Toisaalta en muutamien kaltaisteni old school-fanien tapaan ole valmis tyrmäämään lopputulosta suoralta kädeltä. Tämä ei johdu ainoastaan iän mukanaan tuomasta kypsyydestä ja sage-tason viisaudesta, vaan myös siitä tosiasiasta että FF lakkasi olemasta minulle Se RPG-sarja jo vuosia sitten kun Karim tutustutti minut Xenosagaan... en siis oikeasti jaksa enää välittää ihan yhtä paljon kuin ennen.

On kiintoisaa havaita kuinka Tetsuya Nomura on tällä kertaa hakenut innoitusta paitsi muotilehdistä myös Ranskan klassisesta 1600-taiteesta. Arkaainen sommittelu sekä väriskaala (varsinkin taustalla näkyvät Fang ja Vanilla) tuovat mieleen lähinnä Nicolas Poussinin teokset...

Lightningin ja Snown ohella huomiostani kilpailee myös BlazBlue jonka olisi pitänyt ilmestyä yhtäaikaa uusimpien Pokemonien kanssa. Julkaisu kuitenkin lykkääntyi (uusi päivämäärä on 4.huhtikuuta). Jos lopputulos on edes puoliksi niin hyvä kuin saman jengin Guilty Gear-sarja niin halleluja, raman pelivuosi on pelastettu.

Wannabe-koloristi osa 3: loppukiri

Huh, lopultakin valmis! En edes jaksa ajatella kuinka monta tuntia työhön upposi eikä lopputulos ollut silti tätä kummempi :P

Miksi siis esitellä töitä joihin ei ole 100% tyytyväinen? Tämä projekti oli kokeilu, joten voin todeta filosofisesti ettei tärkeintä ollut määränpää vaan itse matka, ja että tutkimalla omia ja toisten virheitä (sekä onnistumisia!) oppii paljon.
Takapeiliin katsoessa on helppo todeta, että tein monia vääriä valintoja jotka päättyivät umpikujaan ja pakottivat aloittamaan alusta.


Ohensin ne ääriviivat hallitsivat kuvaa liikaa, ja muutamassa paikkaa korvasin ne tyystin lilalla varjolla.
Olen aina ollut huono (laiska) tekemään taustoja eikä tämäkään kuva ole poikkeus. Siispä otan mielelläni vastaan kommentteja ja parannusehdotuksia.


Kokonaisvaikutelma on omaan makuuni ehkä hieman liian ”pehmeä” ja haluaisinkin löytää toimivan tasapainon vaseliinilinssin sekä jyrkempien valojen ja varjojen käytön välille.

Lopuksi voin todeta että uusi tekotapa vaatii vielä paljon harjoittelua ennenkuin se sujuu luonnostaan ja intuitiivisesti eikä vaadi koko ajan aktiivista päätösten tekoa.


Ja jos vielä saa hetkisen unelmoida niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan että maalaisin kuin Hyung-tae Kim... :3

Wannabe-koloristin tappurainen tie jatkuu...

Lupasin edellisessä blogikirjoituksessani teille leipää ja sirkushuveja. Leivästä en tiedä mutta sirkushuveja on luvassa, sillä koloristikokeiluni on edennyt seuraavaan vaiheeseen.

Olen yrittänyt käyttää tavallisesti suosimieni ihonsävyjen lisäksi varjoissa myös harmaata ja lilaa (hui!). Sopivantuntuisten pensseleiden löytäminen on osoittautunut huomattavasti odottamaani hankalammaksi ja olen kolunnut netin sopivien oppaiden löytämiseksi, aika laihoin tuloksin. Eli jos tiedät superhyviä väritystutoriaaleja (Photoshop, ei Painter) niin linkkejä kehiin, kiitos!

Seuraavana askeleena on lisätä loput ääriviivat, värittää kasvojen yksityiskohdat sekä siistiä byysät ja niittivyö. Ai niin, ja taustallekin olisi varmaan hyvä tehdä jotain... huoh.

Per aspera ad astra, eli ensi askeleita opintojen katkeransuloisella tiellä...

On varsin hyödyllistä omalle kehitykselle kokeilla silloin tällöin työtapoja joita ei yleensä käytä, tai jotka jopa herättävät pelkkänä ajatuksena spontaania vastarintaa.


Olen jo aiemmin tunnustautunut nyhjääjäksi, ja niinpä viime kurssitapaamisella opettajan kehoitettua meitä tekemään jotain välineillä jotka tuntuvat meistä vastenmielisiltä valinta oli helppo: valitsin paksuja pastellikyniä, värillisen paperin ja ryhdyin toimeen ilman alustavia luonnoksia tai kuvia. Tulos oli mitä oli, mutta huolimatta siitä että kokemus jo sinänsä riitti musertamaan vahvemmankin itsetunnon, aivoihini pesiytyi halu kokeilla lisää. Joskin hieman kontrolloiduimmissa olosuhteissa...

Pitäydyin tutuissa välineissä (lyijäri, Wacom, Photoshop), mutta päätin tyytyä puolihätäiseen lyijykynäluonnokseen, hypätä puhtaaksipiirtämisen yli ja siirtyä suoraan värittämiseen. Tai siis ei. Tällä kertaa päätin nimittäin maalata. Viivat saisivat vahteeksi jäädä altavastaajan asemaan, ja leikkisin koloristia.


Aion vakaasti saattaa kokeilun päätökseen, ja jos ei muuta niin voinpahan tarjota teille, rakkaat lukijani, hyvät naurut. Ohessa kolme ensimmäistä askelta, ja jatkoa seuraa...