Long live P2P-power, ja epätasaista menoa...

Meillä oli kurssitapaaminen SPX:n yhteydessä (Small Press Expo Tukholman kulttuurikeskuksessa). Esittelemme näiden tapaamisten yhteydessä projektiemme edistymisen ja kommentoimme toistemme töitä, mikä on erinomainen tilaisuus paitsi saada hyvää kritiikkiä ja asiantuntevaa palautetta myös keskustella sarjakuvantekoon liittyvistä ongelmista.
Tuskailin kuinka piirtotyylini pyrkii muuttumaan pitempää tarinaa piirtäessä, varsinkin koska yritän koko ajan parantaa tekojälkeä, ja koska tarinan piirtäminen kestää useamman vuoden. Sain paitsi lohdutusta ettei kukaan lue ensimmäistä ja viimeistä volaa peräkkäin ja että lukija täten tottuu tyylin kehittymiseen ihan huomaamattaan, myös pari erinomaista ehdotusta työrutiinien parantamiseen (tämä on yksi kurssin parhaita puolia; koska kurssikavereideni vahvuudet ja kokemus piirtäjänä poikkeavat toisistaan, joukosta löytyy lähes aina joku jolla on vastaus tai omakohtaista kokemusta kuhunkin ongelmaan).

'Work flow' on avainasemassa (pahoittelen englanninkielistä termiä mutten tiedä sen suomenkielistä vastinetta). Itselläni tulee vieläkin tehtyä noloja aloittelijan mokia, mutta nielen ylpeyteni ja avaudun niistä täällä blogissa siinä toivossa että joku muu välttää samat ansat (^___^).

Paremman työrytmin vuoksi olisi hyvä luonnostella (tarkoitan luonnoksella tässä lopullista, tussattavaksi kelpaavaa luonnosta, en pikatuherruksia joita teen lähinnä muistiinpanoiksi itselleni) koko albumi valmiiksi ennenkuin alkaa tussaamaan, mutta tämä on minulle (ainakin toistaiseksi) täysi mahdottomuus, haluan nähdä valmiita sivuja! Olen kuitenkin pyrkinyt luonnostelemaan kokonaisen episodin ennenkuin siirryn tussaukseen enkä väkertää yksittäisiä sivuja kuten mastodonttiprojektimme alussa.


Toisaalta en suinkaan ole yksin, jopa Tenjou Tengen piirtäjä Oh!Great itkee parissa pokkarissa sitä että päähenkilö on tuskin enää edes hädin tunnistettavissa (liioittelua!) eikä häntä sitäpaitsi ole näkynyt noin neljään pokkariin (mikä ei toisaalta haittaa laisinkaan koska lukija voi nauttia paremmasta namupalasta, nimittäin Shinistä) ;D

Kysymys kuuluu siis: pitääkö aloittamansa tyyli tarkan päälle vaiko suoda itselleen vapaus antaa teknisen kehityksen näkyä? Itse kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Luulisin myös lukijan arvostavan taitavampaa piirrosjälkeä tarinan edetessä. Selailin eilen Shirow Miwan Dogs-sarjaa ja totesin kaikin puolin taitavasti ja hienosti toteutetun kolmososan poikkeavan kuvasommittelultaan, tyyliltään ja piirrosjäljeltään varsin rajusti melko alkeellisesta 0-volasta. Ergo, kestän mieluummin pari heikompaa aloitusosaa ja ihailen sitten hienoa jälkeä myöhemmissä osissa kuin vaadin kautta linjan tasaista toteutusta.
Enkä suinkaan sano tätä koska minulla on oma lehmä ojassa... ;-)

Per aspera ad astra, eli ensi askeleita opintojen katkeransuloisella tiellä...

On varsin hyödyllistä omalle kehitykselle kokeilla silloin tällöin työtapoja joita ei yleensä käytä, tai jotka jopa herättävät pelkkänä ajatuksena spontaania vastarintaa.


Olen jo aiemmin tunnustautunut nyhjääjäksi, ja niinpä viime kurssitapaamisella opettajan kehoitettua meitä tekemään jotain välineillä jotka tuntuvat meistä vastenmielisiltä valinta oli helppo: valitsin paksuja pastellikyniä, värillisen paperin ja ryhdyin toimeen ilman alustavia luonnoksia tai kuvia. Tulos oli mitä oli, mutta huolimatta siitä että kokemus jo sinänsä riitti musertamaan vahvemmankin itsetunnon, aivoihini pesiytyi halu kokeilla lisää. Joskin hieman kontrolloiduimmissa olosuhteissa...

Pitäydyin tutuissa välineissä (lyijäri, Wacom, Photoshop), mutta päätin tyytyä puolihätäiseen lyijykynäluonnokseen, hypätä puhtaaksipiirtämisen yli ja siirtyä suoraan värittämiseen. Tai siis ei. Tällä kertaa päätin nimittäin maalata. Viivat saisivat vahteeksi jäädä altavastaajan asemaan, ja leikkisin koloristia.


Aion vakaasti saattaa kokeilun päätökseen, ja jos ei muuta niin voinpahan tarjota teille, rakkaat lukijani, hyvät naurut. Ohessa kolme ensimmäistä askelta, ja jatkoa seuraa...

Valoja ja varjoja...

Yksi suurimmista maalaustaiteen rakkauksistani on 1500-1600-luvun taitteessa elänyt Caravaggio joka teki parhaansa ”elääkseen nopeasti, kuollakseen nuorena ja jättääkseen kauniin ruumiin”, paitsi että kompastui maaliviivalla viimeisen tavoitteen suhteen. Hän käytti maalauksissaan valoa ja varjoa töissään tapaan jonka nykyään yhdistämme suurimpiin film noir -mestareihin.


Valo ja varjo ovat olennainen osa kuvaa ja luovat tunnelman. Tavalliseen tapaan pienoista työinnon puutetta potevana luonnostelin lyijärillä Nixin kasvoille kolme eri valaistusta; sivulta hieman yläviistosta, ylhäältä, alhaalta. Kaikki kolme antavat kuvalle täysin eri tunnelman. Jos kuva tuntuu ”kuolleelta” ja mielenkiinnottomalta saattaa syy olla valaistuksessa (tai sen puutteessa). Kokeilkaa rohkeasti eri vaihtoehtoja!

Doodling away...

Ms Mandun blogista näyttää tulleen minulle toukokuun kuluessa varsinainen avautumispaikka. Älkää huolehtiko, tämä on ohimenevää ja pian saatte taas lukea Jocin sisällöllisesti huomattavasti antoisampia kirjoituksia (^_____^)

Minulla on tänään melkoisia keskittymisvaikeuksia mutten ole antanut itselleni lupaa livistää pelaamaan Lux Painiä. Aloin sen sijaan raapustelemaan luonnoslehtiööni ilmeitä ja käsiä. Kasvoista tuli aika Nixin näköisiä (jälleen kerran tuli todistettua että minulla on Näkki-fetissi), kädet taas piirtelin käyttäen mallina omaa vasuriani.
Luonnostelu on erinomaista terapiaa, ja välillä on mukava piirtää ilman minkäänlaista onnistumisen pakkoa (asiakkaille tehtävien tilaustöiden taas on natsattava just eikä melkein).


Olo tuntuu jo huomattavasti paremmalta ja taidankin palata töiden pariin ihan vapaaehtoisesti.