Allekirjoittanut ei ole koskaan ollut pahemmin länsimaalaisten tv-pelien ystävä, mutta poikkeuksiakin löytyy...
Ollessani töissä uusmediatoimistossa saimme kollegan kanssa (minä kuvittaja/graafinen suunnittelija, hän webdesigner/koodaaja) tehtäväksi taikoa firmalle uudet ihqut kotisivut. Pohdittuamme asiaa vakavasti muutaman tunnin yläkerran leikkihuoneen barbababa-löhötuoleissa pelaamalla SSX:ää sekä hakattuamme toisiamme kellarissa (virallisesti konferanssihuone asiakastapaamisia varten, epävirallisesti firman nuorenpien henkilöiden fight club) japanilaisilla puukepeillä tulimme siihen tulokseen että savianimaatio olisi da shit! Meillä ei ollut kummallakaan minkäänlaista kokemusta savesta tai animaatiosta (Flash-softaa ei lasketa), saati sitten savianimaatiosta. Mutta 'skam den som ger sig', kuten lahden tällä puolen sanotaan, ja lähdimme oitis kaupungille etsimään tietoa. 2000-luvun vaihteessa savianimaatio ei ollut kova sana, eikä DDR:stä kotoisin olevien animaatioiden, joita Suomen televisio lähetti lapsuudessani kovemman kaman puutteessa, retroarvoa vielä oltu keksitty.
Mutta onni hymyili meille, ja yhdestä pelikaupan alekorista lähti mukaan (jo silloin) vanha pleikkaripeli. Tämän tasohyppelyn nimi oli Skullmonkeys, ja se oli ennenkaikkea toteutukseltaan savianimaatio!
Takaisin työpaikalla latasimme levyn pleikkari kakkoseen ajatuksena katsoa parisen minuuttia animaatiota päästäksemme juonesta kiinni ja jatkaa sitten sivuston luonnostelua. Kun havahduimme seuraavan kerran todellisuuteen ulkona oli pilkkopimeää, kello oli pitkästi yli keskiyön, ja jopa koodarit olivat lähteneet kotiin (ennenvanhaan koodarit yleensä tekivät ns käänteistä päivää, mikä aiheutti paljon harmaita hiuksia projektinjohtajien kaltaisille paperinkääntäjille).
Skullmonkeys oli suuruudenhullu mestariteos eikä muistuttanut mitään ennen näkemääni; paikoin sairaan vaikea pelata (Solid Snake* pelasi ne vaikeimmat kohdat, minusta ei siihen ollut), mahtavia bonusratoja ja todella häiriintynyt musiikki - hiljaista akustisen kitaran plinkutusta ja korvaasi laulaa lähes kuiskaava ääni: ”... and here's a little bonus tune about collecting real good stuff”.
Ääni jatkaa silkinpehmeästi:
”... oh, you're looking incredible, you're the bomb.
And me, I'm kinda your dad, and a little like your mom.
And when you turn this game off, in the real world once again,
you won't have to play make-believe, or try to pretend.
'Cause I'll be right there when you open your hand,
'cause I'm your little invisible musical friend...”
samalla kun pompit sienihuuruissa luotuja tasoja jotka kimaltavat kuin timantit ja jääkristallit...
Samainen firma konkkasi IT-kuplan puhjetessa koska sen omistanut konserni joutui rahallisiin vaikeuksiin, ja peli hävisi samassa yhteydessä teille tietämättömille.
Mainitsin pelistä Anime-lehden päätoimittajalle Juha Wakoselle, joka on tosi hardcore gamer, mutta yritykseni googlettaa linkkejä eivät johtaneet mihinkään. Ehdin jo ajatella hetken olleeni itsekin niin sienihöyryissä että olin kuvitellut koko pelin, kunnes eilen ilmestyneessä Level-pelilehdessä oli siitä aukeaman kokoinen juttu retro-osastossa!
Jos satutte löytämään tämän mestariteoksen ostakaa se ihmeessä! Jos ei muuten niin myydäksenne sen allekirjoittaneelle törkeään ylihintaan (^___^)
Itse sivusto jäi toteuttamatta; johtoporras tyrmäsi tylysti ideamme ja luonnoksemme ”liikaa aikaa ja resursseja vaativina”...
*Kutsuimme työkaveriani, sittemmin myös hyvää ystävääni, lempinimellä Solid Snake koska hän on ulkonäöltään kaimansa peilikuva, ja oli tarpeeksi rohkea käyttääkseen bandanaa aikana jolloin kukaan ei ollut kuullut pelistä Guitar Hero...
Kuvat otettu Level-pelilehdestä, numero 44
Tekstit
16 kommenttia:
Länsimaallakin osataan tehdä hieman erillaisia pelejä.
Esim oma suosikkipelini on sellainen, josta kukaan tuntemani pelaaja ei ole kuullutkaan.
Eri mantereiden pelit ovat erillaisia, siksi kaikkea kannattaa kokeilla.
Mitä, väitätkö ettei kukaan ole kuullut Uncharted kakkosesta? ;D
Köhöm, suo anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta...
Olen periaatteessa täysin samaa mieltä kanssasi.
Mutta iso syy mielenkiinnottomuuteeni lännessä tuotettuja pelejä kohtaan on niiden rumuus (tämä on täysin henkilökohtainen mielipide). Tiedän olevani pinnallinen tyyppi, mutta miksi kuluttaa aikaa johonkin suippokorva vs kääpiöseikkailuun (à la WoW) jonka art direction on mielestäni ihan skeidaa (eikä WoW ole edes sieltä pahimmasta päästä) kun voin pelata esm Xenosagan kaltaista avaruuseeposta joka vilisee bishejä jotka lainaavat Nietscheä?
Mutta asiasta toiseen; mikä on suosikkipelisi? Jos nyt pystyt valitsemaan vain yhden. Itse en varmaan pystyisi siihen (kolme parasta voisi jo ehkö onnistua)
P.S. Näitkö että RE:sta on tulossa Wii-versio nimeltä ”The Darkside Chronicles”? Minulta jää välin koska en omista kyseistä konsollia...
Uncharted oli upean näköinen peli, mutta ei täydellinen. Oli vähän liikaa ammuskelua, eikä juonikaan nyt aivan niin ihmeellinen ollut.
Tosin, dialogi oli erittäin luontevaa.
Lol, mä pelaan myös WoW:ia :D
Pitkään minullakin oli ennakkoluuloja sitä kohtaan, mutta päätin kuitenkin kokeilla, ja löysin siitä pelistä paljon ainutlaatuisia ominaisuuksia, ja etenkin ominaisuuksien yhdistelmiä, joita ei muissa peleissä ole näkynyt.
Kuten, en ole ennen MMORPG:ssä törmännyt ääninäytelyyn.
Pelaajana olen ollut aina hyvän pelattavuuden perään.
Ja pelihyllystä löytyy vähän kaikkea (paitsi japanilaisia roolipelejä ja amerikkalaisia jääkiekkopelejä). Nuorempana ihmishahmojen ulkonäöllä ei ollut minulle melkein mitään merkitystä, koska en välittänyt vastakkaisesta sukupuolesta lainkaan. Tosin olin siistien naishahmojen perään.
Japanilaisiin peleihin tutustuessa silmänruokaa on tarjolla useammin.
Mutta se ei tee heikosta pelattavuudesta parempaa. Tai inspiroi pelaamaan liian vieraalta tuntuvaa genreä, kuten roolipelaus.
Japanilaiset roolipelit tuntuvat pyörivän hahmojen ulkonäön voimin, mikä tuntuu minusta vähän liian pinnalliselta.
Sitä paitsi, kauneusihanteet...
Ovat kapeat.
On olemassa yksi PS2-peli, josta pidän hyvin paljon. Hankin sen saman tien kun sain kuulla siitä, koska siihen aikaan en voinut vastustaa kiusausta olla ostamatta peliä, jonka päähahmo on delfiini. Joten, minulle rakkain peli on Ecco the Dolphin: Defender of the future.
Ei mikään maailman helpoin peli, läpipeluu kesti pari vuotta. Pidin myös pitkiä taukoja, koska pelasin välissä monta muuta peliä läpi samaan aikaan
(mikä kasvatti Eccon arvoa). Ja tässä pelissä ei oikeasti tiedä, mitä tulisi seuraavaksi tehdä.
Kukaan ei tiedä. Se on pelin ensimmäisen läpipeluun suurin miinus, ja joillekkin se on ylitsepääsemätön este.
Toiseksi, kentillä voi liikkua vaakatason lisäksi pystysuunnassa, mikä tuntuu kaikista pelaajista aluksi vaikealta, varsinkin kun kotrollit ovat erittäin herkkiä.
Mutta silti, Ecco on kaunis peli, jossa on hyvin omaperäinen tunnelma. Ecco kommunikoi muiden delfiinien kanssa ainoastaan teksteillä. Pelaaja on todellakin sukeltanut aivan toiseen maailmaan.
Pois ihmisyydestä. Eccolla ei ole mitään persoonaa, ainakaan ihmisen näkökulmasta. Delfiinien näkökulmasta Ecco on huippu- kunnossa oleva reikäpää.
Delfiinillä pelaamisen idea on, että Eccon kuuluu käydä haukkaamassa happea kahden minuutin välein. Aloittelijoista tämä tuntuu aika pelottavalta.
Ja sitä se tulee olemaan. Jotkut luolastot ilman ylimääräistä lisähappea luovat erittäin klaustrofobista tunnelmaa, ja pelaamisen lopettaa silkasta kauhusta.
Ecco yhdistelee sekä perinteistä merimaisemaa, että apokalyptistä sci-fiä sekä delfiini-fantasiaa.
Juoni ei ole henkilöiden välistä draamaa kuten MGS:ssä, mutta se toimii.
Noin, tuossa oli pieni ylistyslause pienelle delfiini-pelille. Olen pelannut aivan mahtavia pelejä Eccon jälkeenkin.
Mutta en ole vielä törmännyt yhtä hienoihin kentiin, tai samanlaiseen tunnelmaan.
Kuten eräs oivaltava kriitikko sanoi kerran, "Defender of the Furutea pelatessaan pelaaja tuntee olevansa täysin yksin, vihamielisessä ympäristössä."
Ja, nyt, takaisin levelaaman suippokorvaista nelf-priestiäni...
Joka omistaa viisi kissaeläintä.
PS: Jep,olen kuullut Darkside Chroniclesta. Selaan resident evil wikiä..
En minäkään omista Wii:tä, mutta en ole kaukosäädin-räiskinnän ystävä noin yleensäkkään.
Entä oma kärkikolmikkosi?
Minä taas olen sucker japanilaisten roolipelien suhteen, ja tunnustaudunkin varsin hahmohakuiseksi pelaajaksi. No, ei eeppinen juonikaan ole pahitteeksi.
Nyt tosin DS:ssä pyörii Professor Layton and the Curious Village, uusin Katamari (PS3) sekä Valkyria Profiles. Eniten odotan ehkä Phoenix Wright-sarjan uusinta.
Osasyynä siihen etten kauheasti välitä fps-peleistä on tajuttoman huono suuntavaistoni; olen pelannut yhden ainoan kerran Haloa, ja tapoin koko teamini koska pyörittyäni hetken ympäri luulin heitä vihollisiksi ;D (<- idiootti)
Pelatessani Zone of the Enders; Second Runner'ia mieheni sai istua vieressä ja tarpeen tullen muistuttaa mistä tulin ja mihin olin menossa... huoh.
Luulenpa että voisit pitää Shadowhearts-sarjasta (pleikkari kakkoselle). Japanilainen roolipeli, mutta niin häiriintynyt että uskoisin miellyttävän. Varsinkin kakkososa (Covenant) oli loistava (miutta aloittaisin kuitenkin ykkösestä)! Hahmoja mm gay wrestler (joka myös sattuu olemaan vampyyri, ja käyttää aseinaan esm postilaatikkoja, lyhtypylväitä, sukellusveneitä, köhöm, mitä nyt sattuu käsiin irtoamaan, ja joka myös osaa muuttua kultaiseksi lepakoksi mutta hilseilee). Päävastustajana Rasputin ;D
http://en.wikipedia.org/wiki/Shadow_Hearts:_Covenant
Itselle taas pelattavuus ja mielenkiintoisuus on pelissä se tärkein juttu. Jos peli on kaunis katsella, niin aina parempi, mutta nätit hahmot eivät pelasta huonoa peliä. Vähän tästä syystä en ole enää jaksanut innostua uusista Final Fantasy-peleistä, ne eivät ole varsinaisesti huonoja... mutta niissä on nykyään aivan liikaa fanipalvelua ja aivan liian vähän tunnelmaa ja muuta ideaa. (Crisis Core on kuulemma hyvä, pitäisi tsekata se. Perus FF-peleihin olen joutunut pettymään seiskan jälkeen.)
Toisaalta taas sekin pännii että nätit hahmot aiheuttavat joissakuissa automaattisesti hylkimisreaktion, aivan kuin se heti pilaisi pelin/leffan/tms. Kultainen keskitie on hyvä. :P
Omat suosikkipelit ovat kyllä Japanista, mutta WoWista ja kumppaneista nyt tuskin innostuisin muutenkaan. Ihan jo yleisilmeen perusteella, perusfantasia tuntuu hieman tylsältä. (Tolkien rippasi kansanperinnettä -> kaikki rippasivat Tolkienia -> fantasia = haltijoita ja örkkejä. Suosikkifantsutkin löytyvät itsellä muusta osastosta.) Mutta WoWissa se yhteisöllisyys ja koukuttavuus taitaa olla se pääjuttu.
Aivan totta etteivät hyvä grafiikka ja mielenkiintoiset hahmot pelasta pelattavuudeltaan kökköä peliä, mutta jos voi saada molemmat niin miksi tinkiä ulkonäöstä ;D
Mielestäni FFXI oli viimeinen ”todella hyvä” FF, mutta myönnän että FFXII oli askel parempaan suuntaan masentavan huonon kympin jälkeen. Sen sijaan en ymmärrä miksi pääosassa tätä nykyä on aina joku ärsy blondi pissisteini. Squallin ja Cloudin tapaiset antisankarit olivat toista maata.
P.S. Crisis Core oli mielestäni erinomainen. Harmittaa etten päässyt pelaamaan Before Crisista, varsinkin kun Turks ovat aina kiinnostaneet.
Itseä ei innostanut Squall lainkaan. Tuntuu siltä että koko jätkän voi tiivistää lauseisiin "....." ja "Whatever." FF8 ei ollut mun peli muutenkaan. Kaikki hahmot jäivät minulle etäisiksi. Kymppi oli viimeinen mitä pelasin, siinä hahmot olivat parempia mutta muuten peli oli yhtä grindausta ja läpijuoksua. :(
Sunna: Uhhuh, yritin täysin livistää omasta kolme kärjessä-listastani ;-)
Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyin seuraavaan (ei välttämättä tässä järjestyksessä), enkä pystynyt pitämään määrää alle viiden:
1) FFVII (ei sitä pääse yli eikä ympäri vaikka yrittäisikin) - rpg
2) Xenogears/Xenosaga I-III (kuuluvat hämärästi yhteen) - rpg
3) Shadowghearts I-II - rpg
4) Guilty Gear series - fighting
5) Rival Schoools: Project Justice - fighting
... ja ulkopuolelle jäi monta suosikkia. Huoh.
Sunna: huomasin ilokseni että Ecco the dolphinia olisi saatavilla myös Dreamcastille. Nyt vain johonkin retropelikauppaan.
Aura: Uteliaisuus herää, ihmisten pelimaku kertoo heistä paljon; mitä löytyykään sinun ’kolme parasta”-listaltasi?
Rama. Defender of the futuren Dreamcast-versio on maailman vaikein peli.
Jos suinkin mahdollista, etsi ps2-versio.
Paitsi jos tykkäät hassteista.
Äärimmäisistä haasteista.
Köhöm... kiitos Sunna. Etsin jos vain voin Dolphins for Dummies-version, ja jos sellaista ei löydy niin tyydyn PS2-versioon (^_^)
En mä osaa sanoa kolme parasta-listaa... No, jollain lailla parhaita/nostalgisimpia/whatever ovat olleet
Final Fantasy VII (nostalgiaa)
FFVI oli myös hyvä, mutta seiskan pelasin ensin ja sihen liittyy se nostalgia.
Silent Hill (en uskaltanut pelata ite mutta pelattiin veljen kanssa läpi -_-')
Star Ocean the Second Evolutionia pelaan tällä hetkellä, tuntuu jotenkin paremmalta kuin monet vastaavat ropet, vaikka vikansa tietenkin siinäkin.
Todella paljon mielenkiintoisia on jäänyt tutustumatta vaikka olisi halunnut.
Ööh ja huomasin just että tuosta mun listasta saa sen käsityksen, että vain japaniropet kiinnostaisivat... ei se niin ole, jos olisin päässyt kokeilemaan useampaa peliä viime vuosilta, niin lista varmasti näyttäisi aivan erilaiselta. Nintendolllakin on monta kiinnostavaa joita en sattuneesta syystä voi pelata.
(Välillä ottaa aivoon että konsoleita on niin monta -_-)
Hahaha, mullakaan eiu kestänyt kantti pekata Silent Hilliä yksin, RE menee siinä ja siinä ;D
Tuli mieleen Zeldoista että 'A Link to the Past' on yksi parhaita pelaamiani pelejä sekin, ja paitsi että Ocarina oli hieno (lainasin sekä konsollin että pelin) niin jostain syystä 3D-Zeldat eivät sytytä samalla tavalla kuin 2D:eet.
Härreguuuuud tää mun oikeinkirjoitus tänään;
mullakaan ei kestänyt kantti pelata Silent Hilliä yksin, RE menee siinä ja siinä
Näin sen piti mennä.
Lähetä kommentti