Käsikirjoittajat koulun penkille!

New York University eli NYU tarjoaa kursseja myös normaalin korkeakoulutoimintansa ulkopuolella. Aikuiskoulutukseksi kai sitä meillä yleensä sanotaan; NYU:n jaoston jylhä alaotsikko on vaikuttavammin "School of Continuing & Professional Studies". NYU SCPS on hyvämaineinen paikka opiskella luovaa kirjoittamista, ja viime viikolla siellä alkoi sarjakuvakäsikirjoittamisen kurssi.

I know! Näitä ei todellakaan ole riittävästi.

NYU:n neronleimaus ei tietenkään sinällään juuri auta meitä täällä Pohjoismaissa, mutta onneksi kurssin pääpointeista voi lukea jokaviikkoisen tiivistelmän Bleeding Cool -blogista; ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen täältä.

Näppiksen takaa löytyy kurssin vetäjä Dennis O'Neill, joka on pitkän linjan Marvel- ja DC-mies. Henkisesti saakin varautua aika äijämäisen ärsyttävään kirjoitustyyliin, ja kurssin sisältö keskittynee pääasiallisesti supersankarisarjakuvan tekemiseen. Tästä huolimatta sarjaa kannattaa seurata: pakko minun on myöntää, että setä puhuu typerään sävyyn tiukkaa asiaa.

Venyttelyä, sivutaivutuksia ja oivalluksia...

Sain tänään herätessäni ahaa-elämyksen. Asian olisi pitänyt olla minulle itsestään selvyys, mutta en ollut kuullut moisesta taidekoulussa enkä myöhemmin ammattiopinnoissakaan. Ai mistäkö puhun? No alkuverryttelystä tietty!

Olipa kyse pianonsoitosta tai triatlonista kukaan järkevä harjoittaja ei aloita kylmiltään. Baletin ammattilainen ei vetäise ensimmäiseksi heti vuoteesta noustuaan spagaatia, mutta itse olen usein istunut monesti aamulla piirtopöydän ääreen ja alkanut piirtää päivän hommia. Ihan kylmiltään. Ei ihme että työnteko on usein keskeytynyt lapsille sopimattomaan kielenkäyttöön kun jälki ei ole ollut halutun näköistä...

Mutta tästä päivästä lähtien aion tehdä toisin! Jos työpäivänä on tarkoitus piirtää sarjakuvaa otan käteen tussiterän ja vedän rivin samankokoisia ja -pituisia suoria viivoja. Sitten teen rivin cross hatchingiä ja jatkan samalla tavoin kunnes käsi tottelee haluamallani tavalla ja jälki näyttää hyvältä. Tervetuloa, uusi uljas tulevaisuuteni!


Mutta näin tarmokas toiminta on väsyttänyt minut pahemman kerran ja taidankin tästä luistaa ensin kahville ;D

Yhteen- ja ya(oi)kolaskua, alustava oppimäärä...

Kuten blogiamme seuraavat ovat jo huomanneet tulen tänne yleensä avautumaan kun työnteko ei maita vaikka red alert-pino piirtopöydällä sen kun paisuu huolestuttavaa tahtia...

Susi Ite jakaa allekirjoittaneen kanssa pitkälti samantyyppisen maun mitä tulee paritukseen, ja koska yhdistelmä Juha X Max on luonnollisestikin ollut puheenaiheena päätin tehtailla hänelle pienen syystervehdyksen!

Korostan vielä ettei kyseessä ole MINKÄÄN ASTEINEN Oblivion High-juonipaljastus, vaan ainoastaan kieroutunut (pseudo)mangaka joka tekee doujinshia omasta sarjastaan ;D


P.S. Niin, ja jos joku yhtä vinksahtanut lukija innostuu tekemään omia tulkintojaan hahmoista ja eri yhdistelmistä allekirjoittanut on enemmänkin kuin halukas näkemään kyseiset tuotokset!

Valoja ja varjoja...

Yksi suurimmista maalaustaiteen rakkauksistani on 1500-1600-luvun taitteessa elänyt Caravaggio joka teki parhaansa ”elääkseen nopeasti, kuollakseen nuorena ja jättääkseen kauniin ruumiin”, paitsi että kompastui maaliviivalla viimeisen tavoitteen suhteen. Hän käytti maalauksissaan valoa ja varjoa töissään tapaan jonka nykyään yhdistämme suurimpiin film noir -mestareihin.


Valo ja varjo ovat olennainen osa kuvaa ja luovat tunnelman. Tavalliseen tapaan pienoista työinnon puutetta potevana luonnostelin lyijärillä Nixin kasvoille kolme eri valaistusta; sivulta hieman yläviistosta, ylhäältä, alhaalta. Kaikki kolme antavat kuvalle täysin eri tunnelman. Jos kuva tuntuu ”kuolleelta” ja mielenkiinnottomalta saattaa syy olla valaistuksessa (tai sen puutteessa). Kokeilkaa rohkeasti eri vaihtoehtoja!

Pienet valehtelevat tytöt

Englantilaisen nettilehden Murdofleurin uusin numero käsittelee tyttöyttä eri näkökulmista, ja lehden podcast-osioon sen toimittaja Rob Gallagher kutsui asiasta keskustelemaan myös vanhan opiskelijatoverinsa – minut. Keskustelemme tyttöydestä useista eri näkökulmista, ja myös Oblivion High tulee puheeksi. Harmillista kyllä Skypetse nauhoitetun podcastin jotkut osiot jouduttiin leikkaamaan epäselvän äänen takia pois, joten se kohta jossa puhun innostuneesti robottihaarniskoista puuttuu kokonaan. Silti kuuntelemisen arvoinen kolmivarttinen, jossa soitetaan myös erinomaista teemaan sopivaa musiikkia! Keskustelemme mm. Henry Dargerin maalauksista, Molly Ringwaldin urasta, nörttitytöistä, valehtelevista tyttöhahmoista sekä, useampaan otteeseen, Diablo Codyn Junosta.

Omaksi pääpontiksini nousi, että (varsinkin miesten luomat) idolisoidut tyttöhahmot ovat minusta kovin ongelmallisia, ja että valehtelevan tytön hahmo on tästä erinomainen esimerkki. Luin juuri Ian McEwanin mainion romaanin Sovitus (Atonement), jota lämpimästi suosittelen. (Ellette tunne sitä vielä, säästäkää Keira Knightley-elokuvan katsominen kirjan jälkeiseksi bonariksi, sillä se spoilaa juonen pahemman kerran). Siinä 13-vuotias Briony-tyttö joutuu todistamaan ihmissuhdedraamaa jota ei ymmärrä, ja kertoo siitä myöhemmin mielikuvituksellisemman version poliiseille, kammottavin seurauksin. Briony toi mieleeni Pullmanin Universumien tomu -sarjan Lyra-tytön, jonka nimikin ääntyy brittienglanniksi samoin kuin sana "liar", valehtelija.

Tyttöjen valheellisuus liittyy molemissa romaaneissa symbolisesti seksuaaliseen heräämiseen ja viattomuuden menetykseen. Tämä toimii kulttuurissamme mainiosti, sillä tarinoistamme löytyy yleensä oletus, että juuri pienet tytöt ovat jotenkin erityisen viattomia, enkelimäisiä ja hyviä. Itse kun olen ollut oikeasti pieni tyttö, voin raportoida, että tämä on niin sanottua fuulaa – eivät lapset ole mitenkään automaattisesti hyviä tai pyhiä. Eikä puberteetin mukanaan tuomat muutokset todellakaan heijasta mitään syntiinlankeemusta; lapsillakin on normaalisti oma seksuaalisuus, mistä Murdofleurissä myös erinomaisesti kirjoitetaan.

Mutta JOS kuvittelemme, että pienet tytöt on tehty unelmista, keijutomusta ja päivänkakkaroista, silloin puberteetti on tietysti kauhea petos, suorastaan valheellista markkinointia. Valehtelevan tytön tarinat heijastavat tätä kulttuurisen kuvan ja todellisen elämän välistä epätasapainoa. Minkä lisäksi ne heijastavat tietysti myös sitä tosiasiaa, että kirjallisuuden nuorille naisille sallitaan harvoin oikein mitään fyysistä toimintaa – kunnes fyysinen rakkaus jotenkin "luo" tytöille naisen kehon. Tyttöjen koko elämä on pään sisällä, ja yritä nyt sitten kertoa jännittäviä tarinoista mistään muusta kuin valheista ja väärinkäsityksistä.

Murdofleurin podcast on englanniksi ja löytyy linkin "radio" takaa lehden kotisivuilta.

Red Shoes...

Tanssi on ollut tärkeä osa elämäämme sitten luolamiesaikojen (poikkeuksena tästä allekirjoittanut, kulttuuripersoonallisuus ja ikoni Stephen Fry sekä Mr. Darcy). Niinpä ei ole lainkaan outoa että kulttuuristamme löytyy myös kertomuksia jossa tanssija on joutunut siinä määrin musiikin pauloihin että on tanssinut itsensä sananmukaisesti kuoliaaksi.
1500-luvulla eräässä saksalaisessa kaupungissa puhkesi ”tanssirutto” (jolla ei ollut mitään tekemistä Huntingtonin sairauden kanssa), Näkin huumaava soitto voi pakottaa ihmisen tanssimaan itsensä kuoliaaksi, ja yhdeksänkymmentäluvulla muutama innokas reivaaja tuupertui nestehukan vaikutuksesta (he eivät selvästikään olleet lukeneet satusetä H. C. Andersenin kertomusta punaisista silkkikengistä...).


Uusimmassa Vinskissä (3/9) löytyy Oblivion High spin off-tarina Punaiset kengät, ja luvassa on paljastuksia Ninistä.
Ai mitenkä tämä liittyy tanssiin? Lue Vinski niin näet!

Suuren voiman myötä tulee suuri vastuu

Me Marvelfanit (tässä puhuu nyt Joc eikä Rama) oleme viettäneet tiukkoja viikkoja uutisvirran myllertäminä. Ensin Disney meni ja osti Marvelin. Tästä voisi olla enemmänkin huolissaan, ellei Disneyn management-suhde Pixariin olisi ollut niin onnistuneesti näpit irti -tyyppinen. Ja Pixarista puheenollen:

When asked if there was potential for cross-polination [sic] between Marvel and Pixar, Disney said that Pixar’s John Lasseter has met with key Marvel creative executives recently and the group got “pretty excited, very fast."

Joo, minäkin innostuin melko paljon, melko nopeasti Välittömästi tuli mieleen, että Pixarin Power Pack olisi ihanaa koko perheen viihdettä, mutta ehkä se on sitten liian lähellä Incrediblesiä kuitenkin…

Disney-kauppojen seurauksena Stan Lee on nyt erittäin varakas mies. Neljä miljardia dollaria on kauppasumma ja siitä joku ei paskempi osuus mennee suurmiehelle itselleen. Jättäkäämme toistaiseksi sivuun sinänsä asiallinen huomio, ettei rahoista mene Marvelin 5000 hahmon universumin aktuaalisille luojille – muille käsikirjoittajille ja taiteilijoille – juuri mitään, jos mitään, ja kuvitellaan hetkellisesti että Stan-setä olisi neljästä miljardistaan vastuussa ihan itse: Suuren voiman myötä tulee suuri vastuu.

Mitä sinä tekisit neljällä miljardilla? Mitä tekisit sarjakuva-alan edestä? Entä maailman? Stan Lee, sinua tarkkaillaan. Mieti tarkkaan minne rahasi nakkaat. Oma ehdotukseni olisi sisäoppilaitos hyperlahjakkaille teineille – Rhodes scholarship kohtaa Xavierin instituutin, jotakin siihen tapaan. Puolellakin miljardilla päästäisiin jo hyvin vauhtiin.

Vielä yksi vanhempi Marvel-uutinen singahti viikolla korviini – nimittäin, että Kenneth Branagh ohjaa Marvelin Thor-elokuvan. Minähän olen syönyt kerran illallista kyseisen herran kanssa, joka paljastuikin erittäin mukavaksi tyypiksi (Kenneth, ei Thor). Viime perjantaina törmäsin työn puolesta Ystadissa BBC:n Wallander-sarjan tuottajaan Francis Hopkinsoniin, joka työskentelee tällä hetkellä Branagh'n kanssa päivittäin. Yritin ovelasti saada Thor-hankkeesta informaatiota irti, mutta kuulemma Marvel-tuotannot ovat (aikaisemmista huonoista kokemuksista johtuen) niin totaalisen salaisia, ettei kenellekään voi kertoa mitään.

"I ask Ken how it's going," Francis sanoi. "And he says, I can't tell you, mate."