Bloomerit ja lolitaminihame: feminismin historia neljässä minuutissa

Edellisessä viestissäni kehuin erään kolmannen aallon feministin käsitystä lolitamuodista, mutta lupasin myös valottaa asiaan liittyviä ongelmia. Sitä ennen minun on kuitenkin selitettävä, miten nämä "aallot" eroavat toisistaan, joten itse asia saa jäädä tavallaan cliffhangeriksi – vaikka lolitamuoti mainitaan toki tässäkin joitakin kertoja…

Länsimaisen feminismin historia tähän asti jaetaan yleensä kolmeen laajaan jaksoon. Ensimmäisen aallon feminismiin kuuluu taistelu naisten perusoikeuksista. Tavoitteena oli saada hyväksytyksi ajatus, etteivät naiset ole miehiä alempiarvoisia, tyhmempiä tai kyvyttömämpiä, vaikka siltä saattoi usein vaikuttaa koska naiset eivät juurikaan saaneet koulutusta tai (keski- ja yläluokassa) tehdä töitä. Ensimmäisen aallon feminismin saavutuksiin kuuluvat naisten oikeus koulutukseen, töihin, järkevään sairaanhoitoon varsinkin synnytysten yhteydessä, sekä äänestämiseen ja poliittisiin toimiin; sen fokukseksi voisi kuvailla yhteiskunnan ja politiikan.

Toisen aallon feministeillä, johon sisältyy varsinkin 60- ja 70-lukujen naisliike, oli jo nämä oikeudet, joten nyt oli mahdollista sanoa, että "the personal is political": taistelu siirtyi yksityiselämään. Tämän aallon suurimpia saavutuksia ovat oikeus ehkäisyyn ja abortteihin (ja yleensäkin seksiin ennen avioliittoa). Nyt monet ryhtyivät myös puhumaan erilaisuuden voimasta – sanoivat, ettei naisten tavoitteena saa olla yrittää olla samanlaisia kuin miehet, sillä silloinhan naiset ensinnäkin epäonnistuisivat järjestään, joutuisivat toisinnäkin yrittämällä yrittämään jotakin mihin miehet syntyvät luonnostaan, eikä se kolmanneksi silloin kunnioittaisi naisille ominaisia piirteitä ja perinteitä (oli kyse sitten hoivavietistä tai neulomisharrastuksesta). Toisen aallon feminismin avainsanoiksi voisi määritellä samanarvoisen eriarvoisuuden, yksityiselämän sekä biologian.

(Jotkut sen alaryhmät suhtautuivat sivumennen sanoen sitäpaitsi naiseuteen mystisena, jopa okkultistisena supervoimana, ja leipoivat kuukautisverileipää jota syötiin alasti kuunvalossa. Mutta tämä siis ei todellakaan päde heihin kaikkiin. Ja vaikka maagisten supernaisten välinen poliittisesti värittynyt lesborakkaus oli joissakin ryhmissä hauska ja kunnioitettu harrastus, toisen aallon feminismiin, joka rakentui hyvin vahvasti ajatukseen kahdesta sukupuolesta ja niiden muka "luonnollisesta" toiminnasta, liittyi toisinaan myös paljon ongelmia seksuaalisten vähemmistöjen hyväksymisen suhteen.)

Vaikka on totta, että miehet esimerkiksi ovat keskimääräisesti huomattavasti vahvempia kuin naiset, biologistien ajatus sukupuolille "ominaisista" piirteistä on tieteellisesti hyvin ongelmallinen (lukekaa aiheesta esimerkiksi Deborah Cameronin erinomainen kirja The Myth of Mars and Venus: Do Men and Women Really Speak Different Languages?). Kysehän on keskiarvoista, joten vaikka esimerkiksi joku jossakin tietyssä työssä käytännöllinen tietty aivojen piirre olisikin yleisempi miehissä, sitä esiintyisi myös naisissa, eikä kyseisiä tehtäviä voi järjellisesti kieltää naisilta – vaikka juuri sellaisia ajatuksia biologismi tuo väistämättä mukanaan. Sitäpaitsi monet sellaiset asiat, jotka käsitetään usein muka biologiaan liittyviksi, rakentuvat kasvatuksen aikana kulttuurin tuloksena.

Kolmannen aallon feministit (80- ja 90-luvut) vierastavat biologiseen sukupuoleen perustuvaa maailmankuvaa; he elävät maailmassa, jossa se on hyvin harvoin rajoite. Naisten ja miesten eriarvoinen kohtelu – esimerkiksi se, etteivät naiset ja miehet edelleenkän ansaitse samasta työstä samaa palkkaa, tai se, että hyvin harvassa länsimaisessa parlamentissa tai yrityksen johtokunnassa on yhtä paljon naisia kuin miehiä – selitetään kokonaan kulttuurimme aiheuttamana ongelmana. Ensimmäisen aallon feministeiltä on (toki toisen aallon feministien kautta) peritty ajatus, että naisilla on oikeus ja kyvykkyyttä kaikkiin näihin tiloihin ja asemiin; käyttöön on jäänyt myös nimi "patriarkaaliset rakenteet" niille yhteiskunnallisille ilmiöille jotka selittävät naisten edelleen heikomman aseman.

Kolmannessa aallossa liikkeen suhtautuminen "samanarvoiseen erilaisuuteen" on myös taas muuttunut, ja tätä voi valaista vertaamalla eri aaltojen todennäköistä suhtautumista lolitamuotiin.

Feminismin ensimmäinen aalto sijoittui tietysti aikaan, jolloin pikkutytöt pukeutuivat oikeasti 1800-luvun mekkoihin. Silloin ajatus naisista esimerkiksi housuissa olikin hyvin radikaali, vaikka housut olisivat olleet hyvin käytännöllisiä esim polkupyöräillessä. (Polkupyöräily oli tietysti sekin monien mielestä siveetöntä). Villeimmät feministit käyttivät vuosisadan vaihteessa Bloomer-pöksyjä, mutta monet naisasianaiset kokivat myös tärkeäksi pukeutua hyvin perinteisesti, jotta he eivät menettäisi ainakaan siitä syystä mainettaan, jota uhkasi vaatteita tärkeämmätkin asiat (esim julkisesti meuhkaaminen ja poliittinen kampanjointi).



Lolitamuotia olisi siis ekan aallon aikana paheksuttu, koska aikuiset pukeutuvat siinä sopimattomasti (ei aikuisten vaatteisiin), ja koska siinä painotetaan juuri niitä epäkäytännöllisiä koristeita, joita vain naisten vaatteissa on – jotka maksavat rahaa, ovat alati tiellä, ja saavat naiset näyttämään sieviltä nukeilta, jotka eivät osaa tehdä mitään oikeasti tai hyvin. Lolitamuotia olisi paheksuttu melkein tarkalleen samoista syistä myös toisen aallon aikana, paitsi että siihen liittyvä seksuaalisuuden hyväksyntä olisi ollut myönteinen piirre. (Vuosina 1790 - 1960, johon ensimmäisen aallon voi suunnilleen asettaa, minihameita tai sivistynyttä naista iloisen seksuaalisena olentona ei tietenkään sopinut edes kuvitella). Toisen aallon feministeille olisi kuitenkin ollut ongelma, että lolitamuoti perustuu jollakin tasolla ajatukseen siitä, että juuri viattomuus = naisellisuus = seksikkyys.

Feminismin kolmas aaltokin kokee, ettei seksuaalisuudessa ole mitään kummallista, mutta se tulkitsee saman muodin merkit hyvin eri lailla. Viattomuuteen perinteisesti liittyvissä symboleissa ei olekaan mitään viatonta, kun ne asetetaan eri yhteyteen: jos 24-vuotias naistutkimuksen opiskelija pukeutuu koulu-univormuun, se on hätkähdyttävää, ja tekee katsojan hyvin tietoiseksi sekä opiskelijan iästä ja seksuaalisuudesta, että siitä koulu-univormusta itsestään. Leikittelevä muoti voi tuoda näkyviin – ja kyseenalaistaa – juuri niitä paljon puhuttuja patriarkaalisia rakenteita, jotka esimerkiksi määrittelevät vahvan miehen ja heikon naisen seksikkäiksi.

Sen lisäksi lolitamuotiin tai korkeisiin korkoihin pukeutuminen saattaa naisen mielestä olla kivaa ja hauskaa, eivätkä kolmannen aallon feministit tahdo kieltää itseltään mitään kivaa. Tai hyödyllistä – ja perinteinen naisellisuus voi olla hyvin suureksi hyödyksi!

Periaatteessa on tietysti kamalaa, että mies on tosimies aamulla herätessään, ja naisen on "puettava" itselleen "oikea" naiseus esim. poistamalla karvaa sääristä ja lisäämällä sitä ripsiin. Mutta sellainenkin nainen joka tietää ja ymmärtää että tämä on epäoikeudenmukaista, saa kaupasta parempaa palvelua ja baanalla enemmän huomiota (ja tekee töissä ammattimaisemman vaikutelman) jos seuraa kulttuurin pelisääntöjä.

Mukautuminen saattaa tuntua pahalta, koska se toistaa ja vahvistaa epäoikeudenmukaisia rakenteita. Kolmannen aallon feministit sanovatkin usein, ettei jokainen voi taistella koko ajan. Välillä on vaan pakko valita mitkä asiat ovat päällimmäisenä tärkeitä. (Heitä voikin verrata niihin ensimmäisen aallon feministeihin, jotka eivät käyttänet Bloomer-housuja, jotteivat leimaantuisi radikaaleiksi, tai näyttäisi hulluilta, tai tuntisi itseään rumiksi).

Super-radikaalit karvasääritaistelijat kutsuvat tällaista ajattelua toisinaan vähättelevästi huulipunafeminismiksi. Mutta kolmannen aallon tytöillä oli hyvä idea: kun naisellisia signaaleja käyttää hyväkseen tavalla joka on selkeätä ja tietoista, samalla tulee tehtyä muutkin ihmiset niistä tietoisaksi. Tämän voi toteuttaa esimerkiksi yhdistämällä tyllihame ja huulipuna maihareihin, irokeesiin ja nahkatakkiin. Tai pukeutumalla hyvin konservatiivisesti, tai hyvin muodikkaasti, mutta valitsemalla merkkejä, materiaaleja tai yksityiskohtia joista ilmenee, että valintaan ovat vaikuttaneet trendien lisäksi myös arvot. Tai liioittelemalla joku perinteinen look täysin villiksi, kuten Amy Winehouse, jonka hillitömät rajaukset ja Marge Simpson-kampaus olivat jo Amyn hieman terveempinä aikoina sekä perinteisiä diivan merkkejä, että parodia omasta itsestään.

Vaihtoehtoinen tapa sekä nauttia kulttuurin nais-signaaleista että näyttää hyvin selvästi että tässä haastetaan niitä liioittelulla on tietysti pukeutua lolitamuotiin. Kolmannen aallon feminismin näkökannalta se on täydellinen yhdistelmä hupia ja politiikkaa: siinä yhdistyvät leikkisyys ja radikaalius, pikkutyttöjen mielikuvitusmaailmojen ja naisten käsityöperinteen arvostus, ja siihen kuuluu seksikkyyttä joka on tavallaan yleisluontoista – jolla flirttaillaan enemmän kulttuurin kanssa yleensä kuin tiettyjen miesten kanssa. Eli täydellistä! Eikö?

Juu, mutta silti ei ihan. Palaan vielä lähiaikoina asiaan ja selitän miksi.

Nuoret iloiset feministit lolitamuodin puolesta

Korkealaatuinen ja älykäs feministiryhmäblogi Jezebel kirjoitti järkevästi Lolita-muodista ja sai kiitolliselta lolilta vielä järkevämmän kirjeen – jonka hoksasivat vielä julkaista sivuillaan kokonaisuudessaan. Ellie-niminen nuori aikuinen nainen joka identifioi itsensä kolmannen aallon feministiksi puolustaa lolimuotiharrastustaan – tarkemmin Yhdysvaltalaiseen lolitakulttuurin osallistumistaan – seuraavin perustein:

– Lolimuoti ottaa avuttomaan ja voimattomaan pikkuneitinaisellisuuteen liittyviä symboleita kuten pitsit ja rusetit ja vetää niihin hirveästi huomiota; naisten näkyvyys on sinänsä jo subversiivinen asia, ja näkyvyys hypertyttömäisyyden kautta on vielä enemmän normeja haastavaa.

– Lolitakulttuuri hakee esteettisen inspiraationsa ajalta, jolloin naiset olivat miesten alistamia, mutta tavalla joka muuttaa näitä normeja (katso yllä).

– Harrastus on naisvaltainen – naiset tekevät, järjestäytyvät, tapaavat ja harrastavat yhdessä ja auttavat toisiaan vapaaehtoisesti projekteissaan. He kokevat myös, että pukeutuvat ensisijaisesti itselleen ja toisilleen, sillä lolitamuoti saattaa usein pelottaa tai jopa iljettää miehiä. Paitsi tietysti kulttuuriin osallistuvia mekkopoikia ("brolitat"). Pedofilejäkään lolit eivät kiinnosta, koska he eivät ole lapsia; päin vastoin he ovat naisia jotka tiedostavat oman seksuaalisuutensa eivätkä pelkää pukeutua tavalla joka korostaa sitä alistumatta mainstreamkulttuurin alentaaviin alastomuuskoodeihin.

– Lolitaharrastajien käsityöosaaminen on korkeatasoista ja tosimaailmassakin arvokas tietotaito, eikä japanilaistenkaan lolitabrändien käsityövaiheita ole ulkoistettu matalapalkkaisiin maihin – kaupallistakin muotia luovat siis ensisijaisesti harrastajat toisilleen.

– Lolitakulttuurissa ihannoidaan myös tiettyjä nautinnollisia ruokia, kuten makeisia ja jälkiruokia, jotka ovat mainstream-kulttuurissa naisilta jotenkin kiellettyjä.

– Lolitaharrastus ei syrji rodun tai koon perusteella, mutta, kuten Ellie kirjoittaa:

We do, however, tend to shun those who insist on being 'ladylike,' because clothing should not change who you are or how you act—besides, if you're going to dress this ridiculous, it's pretty necessary to have a sense of humor about the whole thing.

Juttu kannattaa lukea, ja olenkin samaa mieltä sen sisällöstä: minäkin olen kolmannen aallon feministi ja Ellien arvot ja argumentit puhuttelevat minua vahvasti. Harmillista kyllä Elliellä ja minulla on myös yhteinen ongelma – kolmannen aallon feminismi ei välttämättä toimi. Kirjoitan tästä ja asian yhteydestä Lolitamuotiin vielä kahdessa seuraavassa viestissäni.

Keskiluokkaiset verenimijät

Vähän erilaisen nettisarjakuvan takaa löytyy entinen luokkatoverini Rob, eli Gealga. Hän kirjoittaa muistiin ystäviensä keskusteluja talouskriisistä ja laittaa sanat lontoolaisten vampyyrien suuhun. Käykää lukemassa täältä!

Luonnostelkaa!

Uusimmassa Animelehdessä Reima Mäkisen Mustekala-palsta käsitteli arkaa asiaa; luonnosteleminen on kaiken piirtämisen alku ja hyvin tärkeää piirtäjän kehittymiselle, mutta luonnoskirjan aloittaminen oli ainakin allekirjoittaneelle iso askel...

Sinulla on kädessäsi über-soma kirjanen jonka olet hankkinut juuri tähän tarkoitukseen. Paperi on paksua ja hyvälaatuista ja kestää luultavasti myös terätussin ja vesivärit, sidonta jämäkkä. Tarkoituksenasi on täyttää se toinen toistaan upeammilla kuvilla joita sitten jälkimaailma kuoltuasi ihastelee.. öh, NOT! Tyhjän paperin kammo iskee vähemmästäkin! Tässä tilanteessa perfektionisti unohtaa täysin luonnostelun alkuperäisen tarkoituksen, eli tutkia eri aiheita, tehdä muistiinpanoja tulevia tarpeita varten jne.

Olen lopettanut tyystin ihqujen luonnoskirjojen ostamisen ja siirtynyt todella pahannäköisiin vihkonrupuskoihin. Aloituskynnys on laskenut noin 300% ja luonnosvihkoni täyttyvät tätä nykyä aika nopeaan tahtiin.

Haaveilen tosin salaa siitä että joskus vielä uskallan ostaa hienoja luonnosvihkoja käyttääkseni niitä... (^___^)


Luonnostelkaa!

… Ja mieskauneutta

Wow! Tulipa Maxin kuvasta iskevän näköinen kansi!

Emme ole vielä itse nähneet tätä numeroa paitsi kannen netissä mutta siinä löytynee sisältä meidän Animeconissa tehty haastattelumme (ja todennäköisesti häväistyskuvia, joissa TODELLA räjähtäneen oloiset rama ja Joc istuvat ihan nuutuneina nurtsilla)…

Tähän hätään voi pikaisesti sanoa vain, että JEE! Ja kiitos, koska kansi tuli meille ihan yllätyksenä!

Peppuvaeltaja!

Oooooo hottis! Tältä se näyttää, uuden Tähtivaeltajan kansi, jonka kuva on tietysti raman käsialaa. Lehden sisältä löytyy myös meikäläisten ehkä aika levoton haastattelu… Jokin Toni Jerrmanin läsnäolossa saa meidät aina hämärään mielentilaan.

Nyt kun katsoin kuvaa oikeassa kontekstissaan, tajusin tavallaan vasta kuinka queer mangan fanittaminen usein on. Homosensualismin ja jopa -seksin siirtyminen miestenkeskeisestä asiasta heterotyttöjen makuun on tietysti useimmiten mainittu asiaan liittyvä piirre. Samalla tavalla naiskauneuden tutkiskelu piirtämisen tai (minun tapaukessani) tuijottamisen kautta lienee sekin tiukkiskonservatiivien mielestä vähintäänkin vinoviettistä.

Jaa, ehkä väitätte vastaan, mutta eivätkö mangan usein hyperfeminiiniseltä näyttävät (ja samoin erittäin usein myös käyttäytyvät) tytöt ja naiset pikemminkin ylläpidä heteroihanteiden hegemoniaa?

Enpä usko, en ainakaan, että asia olisi noin yksiselitteinen. Sosiolingvistit ovat tehneet tutkimuksia esimerkiksi puhelinseksipalveluja myyvien naisten ja miesten kielenkäytöstä. Paljastui, että naishahmoja esittävät henkilöt ryhtyivät puhumaan "hypernaisellisesti" – eli niin kuin meidän kulttuurissamme yleensä uskotaan, että naiset aina puhuvat. (Esim alistuvasti, välttäen keskeyttämistä, anteeksipyyteleviä rakenteita käyttäen, kierrellen jne). Todellisuudessa naiset eivät puhu niin sen kummemmin kuin miehetkään. Paitsi – ja tämä on minusta kiinnostavaa – drag queenit ja julkkisbimbot, jotka aivan kuten puhelinseksityöntekijätkin esittävät sukupuoliroolia jonka suhde heidän omaan persoonaansa ei ole läheskään selvä.

Samaa voi, Tähtivaeltajan kannesta puheen ollen, vähän eri tavalla sanoa kyborgihahmoista, joissa se hahmon keinotekoisuus on aina esillä. Jos robotti tai kyborgi on seksikäs, se on rakennettua seksikkyyttä, kulttuurin seksikkyyden signaalien tahallista aktivointia. Siinä päästään purkamaan pelkoja, etteivät ihmiset ympärillämme ole oikein todellisia, että joiltakin saattaa kaikkien esitysten ja ulkokultaisten ominaisuuksien keskellä puuttua sielu. Ehkä kaikki nämä asiat ovat teollisen yhteiskunnan fobioita, jo Fritz Langin Metropoliksessa oltiin näillä jäljillä ja se oli vuonna 1927.

Kun Paris Hiltonin, Miss Ingan tai Crystal Snown peppu on jossakin näytillä, kukaan ei ajattele "no niin – kaikki naiset ovat peppujaan esitteleviä viekottelijoita". Pikemminkin reaktio on hätkähdys, jonka alitajuisen sisällön voisi ehkä suomentaa "hitto, tämä ylilyövä naisellisuuden parodia saa minut kyseenalaistamaan rakenteita tosimaailmassa, missä sukupuoleen liittyvät signaalit eivät ole läheskään yhtä selkeästi esillä."

Mangan naisissa – ja mangan miehissä – on usein näitä samoja ylilyöviä signaaleja, varsinkin kun ajatellaan yhdistelmiä kuten "koulutyttö" ja "taisteluhaarniska". Kiltistäkin hahmosta tehdään pinup-tyyppisiä fan service-kuvia, ja joo, tietysti se on objektifiointia kun koko pointti on hahmon haluttavuuden esittely. Ja tietysti niiden samojen kultuuristen signaalien toistaminen vahvistaa niitä edelleen. Mutta kun ne ovat esillä ympäristössä jossa on ilmeistä, että tässä suhtaudutaan nyt ylilyönteihin vakavissaan ja kiinnostavina, eivätkä signaalit välttämättä tarkoita ihan samaa kuin jossakin muussa yhteydessä, se auttaa kohtaaman maailman kuvia uudella näkökannalla varustautuneena.

Sana "subversiivinen" tulee latinan sanoista sub vertere, kääntää alta. Minulle siitä tulee aina mieleen hehkulampun vääntäminen, mutta se tarkoittaa siis, että jollakin ilmiöllä tai toiminnalla on mahdollisuus muuttaa järjestelmää sisältä päin ja kansan riveistä, ilman mitään ulkopuolisia päätöksiä tai auktoriteetteja. Ehkä hehkulamppuanalogia ei olekaan ihan surkea, jos subversiiviset ilmiöt auttavat porukkaa valaistumaan. Ja jotakin hienoahan maailmalle ja sen arvoille on ilmiselvästi tapahtunut, kun yksi hetskunainen voi piirtää lehden kanteen hottispimun ja toinen voi myöntää julkisesti kuolanneensa sitä erityisen nättinä.