Bondagea Glyptoteekissä...

Päivä Glyptoteekissä
Tykkään taidemuseoista. Vietin suurimman osan teinikesistäni Tukholman kansallismuseossa ihaillen antiikin patsaita (ikäiseni olisivat luultavasti viihtyneet huomattavasti paremmin levy- ja vaatekaupoissa), ja rakastan vieläkin klassisia taidemuseoita (en moderneja vastaavia joissa vierailija on osa interaktiivista ”elämystä”). Niinpä olinkin todella täpinöissäni kun HDK-kurssitapaamisemme Kööpenhaminassa alkoi kokopäivävierailulla Glyptoteekkiin. Itse museo on jo sinänsä mahdottoman hieno rakennus jonka keskikohta on suuri, palmuineen, hibiskuksineen ja muine eksoottisin kasveineen lähinnä viktoriaanista paviljonkia muistuttava sali.
Päivän ohjelmana oli patsaiden piirtänen ja ihmiskehon tutkiminen. Ohjaajana meillä oli loistava Valeri Tancredi (joka on paitsi ollut Odd Nerdrumin ja Serpierin oppilas, myös itse opettanut klassista piirtämistä ja anatomiaa Firenzessä), ja hän antoi kullekin yksilöllistä ohjausta. Piirtotaitoni levlasi vähintään kymmenen tasoa!
Valeri käski meidän keskittyä heikkouksiimme ja valita sen mukaan mitä halusimme harjoitella (liikkeen kuvausta, kasvojen piirtämistä jne). Ennenkuin julistatte minut täysin pervoksi haluaisin huomauttaa, että valitessani Tanskan 1800-luvun taiteen salista oheisen naispatsaan ajattelin lähinnä sen hankalaa asentoa, erinomaisen monimutkaisia sidottuja käsiä sekä kaikkia perspektiivilyhennyksiä. Miksi tehdä helppoja asioita ja tuntea osaavansa jotain kun tilanteen voi mutkistaa lähes mahdottomaksi ;D


Viktoriaanista bondagea
Valitsemani patsaan rehevästä takalistosta pääsemmekin kätevästi aiheeseen josta halusin keskustella (en tiedä kyseisen taideteoksen nimeä tai tekijää, jos joku minua viisaampi tietää niin laita tietoa tännepäin). Epäilen että aihe on joku klassinen, tyyliin ”Sabiinitarten ryöstö”. Teos esittään sidottua, polvillaan kyyristelevää naista, jonka pikkulapsi on epätoivoissaan tarrautunut äitinsä toiseen rintaan. Jätin lapsen pois kuvioista (eikä sitä edes näe tästä kuvakulmasta), sillä yhdistelmä tuntui liian groteskilta. Kukaan teoksen nähnyt (aikuinen) tuskin voi välttyä epäilykseltä siitä, että patsas on tehty lähinnä kiihottamaan katsojaa.

Hämmästelen usein sitä kuinka taiteilijat viktoriaanisella ajalla (jolloin ei ainoastaan seksistä vaan ylipäätään kaikista kehon luonnollisista toiminnoista puhuminen koettiin äärimmäisen vulgaariksi) pääsivät kuin koira veräjästä luodessaan teoksia jotka eivät ainoastaan ylistäneet ihmiskehon kauneutta, vaan myös esittivät alastomia naisia ja nuorukaisia sen ajan moraalin mukaan erinomaisen kyseenalaisissa tilanteissa! Olemme pitkään kutsuneet näitä hengentuotteita korkeakulttuuriksi.
Jos nykytaiteilija yrittäisi samaa hän saisi välittömästi kimppuunsa lapsensuojeluyhdistykset, feministit sekä kukkahattutädit, lopputulosta kutsuttaisiin pornoksi, ja mitä luultavimmin hänet lynkattaisiin julkisesti. Olen sivunnut aihetta aiemminkin; Karim Muammarin ja itseni esikoisalbumi ”Vesi oli mustaa” on sovitus J. L. Runebergin runosta ”Under strandens granar”, jonka aiheena on Näkin kyltymätön seksuaalinen himo, ja sen muodostama uhka naisia ja lapsia kohtaan. Oman aikakautemme logiikalla tulkittuna Runeberg on ilmiselvä pedofiili (jos kirjailija tai taiteilija kuvaa teoksissaan esm väkivaltaa tai pedofiliaa, se tarkoittaa hänen itsensä nauttivan mainituista lasteista).


Mikä on taidetta, mikä ei, ja kuka siitä oikein päättää
Kuten totesin, aihevalinnat ovat varsin usein paitsi dramaattisia myös väkivaltaisia tavalla jonka epäilen viehättävän S&M-kubien kanta-asiakkaita. Olkaamme rehellisiä; patsaan käsistään sidottu nainen on täysin alistetussa asemassa ja hänen hyvinkehittynyt takalistonsa on kuvattu seksuaalisesti haluttavana. Älkää ymmärtäkö väärin; ihmiset saavat sekä omata seksuaalisia tunteita että kuvata niitä taiteessa, mutta millä tavoin tämä objekti on enemmän korkeataidetta kuin tämä?
Sitäpaitsi inhoan tätä keinotekoista vastakkainasettelua taide - viihde jo siksikin että rajan vetäminen on useinmiten todella hankalaa. Hyvä taide voi olla myös viihdettä, ja hyvin tehty viihde taidetta.




P.S. Olen aina rakastanut Berniniä ja muita draaman mestareita. Pluton Proserpinan pehmeään takalistoon uppoavat sormet ovat luultavasti maailmanhistorian hienoin kuvaus lihallisesta himosta...

Long live P2P-power, ja epätasaista menoa...

Meillä oli kurssitapaaminen SPX:n yhteydessä (Small Press Expo Tukholman kulttuurikeskuksessa). Esittelemme näiden tapaamisten yhteydessä projektiemme edistymisen ja kommentoimme toistemme töitä, mikä on erinomainen tilaisuus paitsi saada hyvää kritiikkiä ja asiantuntevaa palautetta myös keskustella sarjakuvantekoon liittyvistä ongelmista.
Tuskailin kuinka piirtotyylini pyrkii muuttumaan pitempää tarinaa piirtäessä, varsinkin koska yritän koko ajan parantaa tekojälkeä, ja koska tarinan piirtäminen kestää useamman vuoden. Sain paitsi lohdutusta ettei kukaan lue ensimmäistä ja viimeistä volaa peräkkäin ja että lukija täten tottuu tyylin kehittymiseen ihan huomaamattaan, myös pari erinomaista ehdotusta työrutiinien parantamiseen (tämä on yksi kurssin parhaita puolia; koska kurssikavereideni vahvuudet ja kokemus piirtäjänä poikkeavat toisistaan, joukosta löytyy lähes aina joku jolla on vastaus tai omakohtaista kokemusta kuhunkin ongelmaan).

'Work flow' on avainasemassa (pahoittelen englanninkielistä termiä mutten tiedä sen suomenkielistä vastinetta). Itselläni tulee vieläkin tehtyä noloja aloittelijan mokia, mutta nielen ylpeyteni ja avaudun niistä täällä blogissa siinä toivossa että joku muu välttää samat ansat (^___^).

Paremman työrytmin vuoksi olisi hyvä luonnostella (tarkoitan luonnoksella tässä lopullista, tussattavaksi kelpaavaa luonnosta, en pikatuherruksia joita teen lähinnä muistiinpanoiksi itselleni) koko albumi valmiiksi ennenkuin alkaa tussaamaan, mutta tämä on minulle (ainakin toistaiseksi) täysi mahdottomuus, haluan nähdä valmiita sivuja! Olen kuitenkin pyrkinyt luonnostelemaan kokonaisen episodin ennenkuin siirryn tussaukseen enkä väkertää yksittäisiä sivuja kuten mastodonttiprojektimme alussa.


Toisaalta en suinkaan ole yksin, jopa Tenjou Tengen piirtäjä Oh!Great itkee parissa pokkarissa sitä että päähenkilö on tuskin enää edes hädin tunnistettavissa (liioittelua!) eikä häntä sitäpaitsi ole näkynyt noin neljään pokkariin (mikä ei toisaalta haittaa laisinkaan koska lukija voi nauttia paremmasta namupalasta, nimittäin Shinistä) ;D

Kysymys kuuluu siis: pitääkö aloittamansa tyyli tarkan päälle vaiko suoda itselleen vapaus antaa teknisen kehityksen näkyä? Itse kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Luulisin myös lukijan arvostavan taitavampaa piirrosjälkeä tarinan edetessä. Selailin eilen Shirow Miwan Dogs-sarjaa ja totesin kaikin puolin taitavasti ja hienosti toteutetun kolmososan poikkeavan kuvasommittelultaan, tyyliltään ja piirrosjäljeltään varsin rajusti melko alkeellisesta 0-volasta. Ergo, kestän mieluummin pari heikompaa aloitusosaa ja ihailen sitten hienoa jälkeä myöhemmissä osissa kuin vaadin kautta linjan tasaista toteutusta.
Enkä suinkaan sano tätä koska minulla on oma lehmä ojassa... ;-)