"Sano jo täti mikä lolissa mättää?"

Kirjoitin kahdessa aikaisemmassa postauksessa lolitamuodista. Ensimmäinen käsittelee sen monia myönteisiä ja rakentavia puolia. Toinen selittää kuinka feminismin historia on kehittynyt viimeisen runsaan sadan vuoden aikana tilanteeseen, jossa minunlaiseni kolmekymppinen kolmannen aallon feministi voi naama vakavana väittää, että kyllä se on fiksua ja hauskaa kun nuoriso laittaa minihameen, pitsiessun ja tajuttomat meikit. Ja se on! Mutta ei ainoastaan sitä. Siksi olen luvannut käydä läpi myös asiaan liittyvät keskeiset ongelmat. Tästä lähtee!

Eri ihmisryhmät tulkitsevat samoja koodeja eri tavalla


Kaikki ulkonäköön ja pukuun liittyvät asiat, joihin voimme itse vaikuttaa, ovat eräänlaiseja koodeja, joiden kautta viestitämme ympäristöllemme eri asioita. Ja niitä viestejä tulkitaan eri paikoissa eri tavalla. Jos hiukset jättää pesemättä ennen punkbändinsä keikkaa, sillä kommunikoidaan, että tässä on tärkeämpääkin mielessä kuin porvariyhteiskunnan siisteysarvot. Samaa saatetaan tarkoittaa, jos hiukset jätetään pesemättä ennen työhaastattelua, mutta siinä tapauksessa vastapuoli päätteleekin todennäköisesti ennemmin, että kyseessä on henkilö, joka potee masennusta, nukkuu tärkeinäkin päivinä pommiin, tai jolle ei sovi edustustyö muiden asiakkaiden kuin erinäisten rasvalettien ja muiden hulttioiden joukossa.

Samoin mekko joka on kavereiden kanssa bilettäessä normaali saattaa olla mummolassa rivo, ja tähän vaikuttaa varsinkin ikäryhmien väliset erilaiset koodit. Eri ihmisyhteisöt soveltavat myös toisiinsa erilaisia arvoja; niin esimerkiksi minihameeseen pukeutunut supermalli Pradan mainoksessa näyttää jalolta ja ylväältä, kun identtiseen asuun pukeutunut vähän kuluneemman näköinen naisihminen katukuvassa hämärän jälkeen tulkitaan helposti prostituoiduksi.

Ja hiusten puhtaudenaste tai helman pituus ovat sentään ihan normaaleja, jokapäiväisiä koodeja! Jos valitsee tarkoituksella tyylin, joka on jollakin tapaa poikkeuksellinen, tyylin josta omalla ryhmällä on paljon tietoa ja muilla hyvin vähän, silloin on valmistauduttava myös siihen, etteivät ulkopuoliset osaa "lukea" vaatteita oikein. (Ja "oikein" on relatiivinen käsite. Opettajan tai vanhemman tai monen samanikäisenkin mielestä lolitamuotiin pukeutuva on se lukihäiriöinen, joka ei osaa "kirjoittaa" tapailemaansa viestiä yhteiskunnan koodien mukaisesti).



Ronskisti vaan tytöt

Kolmannen aallon feministit ovat usein kiinnostuneita vaatteista ja muodista, ja tietysti muotifanien joukossa yleensä löytyy paljon fiksuja, tiedostavia ja menestyviä naisia, joita ei paljon töissä tai muuallakaan päästä alistamaan. Monet naiset, minäkin, kokevat tavallaan muodin ja meikit palkinnoksi, oikeudeksi jonka olemme ansainneet jatkamalla taistelua keskeisten naisasiakysymysten puolesta.

Meillä ei varsinkaan ole mitään syytä hävetä kehojamme tai seksuaalisuuttamme. Ja kun tämän kulttuurin osia kerran ollaan, sen että olemme feministejä ei pitäisi estä meitä pukeutumasta ajoittain tavalla joka on konventionaalisesti seksikästä. Oli se sitten sitä halvalla ja hauskalla tavalla, tai harkitusti, viitteellisesti ja tyylikkäästi. Molemmilla on paikkansa!

Ongelma on vaan, kuten Ariel Levy on todennut erinomaisen hauskassa ja kiinnostavassa kirjassaan, että ulkopuolelta katsottuna nainen joka pukeutuu seksysti omaksi ilokseen ja nainen joka pukeutuu seksysti, koska hän luulee, että se on ainoa tapa saada arvostusta ja huomiota, näyttävät tarkalleen samalta. Vaikka minä käyttäisinkin esim Pretty Woman -saappaita ironisesti, tuntematon mies luulisi minut nähdessään todennäköisesti, että myyn seksiä tai ainakin vokottelen. Mikä saattaa pahimmillaan johtaa epämiellyttäviin tilanteisiin –tai parhaimmillaan antaa hänelle tärkeän opetuksen. Siis olettaen, että pääsen keskustelemaan asiasta, ja mies on fiksu tyyppi.

Mutta ne viisikymmentä tai tuhat muuta miestä, jotka näkevät pornot kledjuni ilman, että pääsen selittämään heille kantaani? Heidän silmissään minä lähetän maailmalle hyvin perinteistä viestiä: että minun arvoni on riippuvainen heidän katseistaan ja hyväksynnästään, ja että heillä on siksi myös oikeus lähennellä minua tai käyttäytyä alentuvasti minua kohtaan.

"Raunch culture" eli viime vuosikymmenen aikana yleistynyt tyttöjen ronskeilu ei olekaan johtanut miesten tasapuoliseen objektifiointiin. Me naiset saamme mielellämme näyttää Sinkkunaisilta ja puhua seksistä, mutta miehet eivät juurikaan näytä enemmän paljasta pintaa tai heittäydy aktiivisesti naisten himon kohteiksi. Ja juuri naisten vapaamielisempi suhtautuminen seksikkääseen pukeutumiseen on osaltaan ollut lisäämässä paljaan pinnan, seksin ja seksikkyyden määrää julkisuudessa ja katukuvassa. Jos olet tänään kuusitoista vuotta vanha, et todennäköisesti muista aikaa, jolloin tavikset eivät harrastaneet telkkarissa seksiä, stringibikinit eivät ollet musiikkivideotanssijan normaali asu, tai 14-vuotiaat eivät käyttäneet koulussa minihameita ja korkosaappaita. Varsinkaan talvella.



Muodin lukihäiriö

Vanhemmille ihmisille kaikki tämä on aika uutta. Ja lolitamuodin koodit ovat heille täysin tuntemattomia. Useimmat ihmiset Suomessa ja muualla länsimaissa eivät ymmärrä tapaa, jolla lolitamuoti lainaa ja muokkaa esimerkiksi viktoriaanisen ajan muotia kääntämällä sen siveysarvot päälaelleen. Eikä kyse ole vain paljastavien vaatteiden normalisoitumisesta: monet niistä yksityiskohdista, joita japanilainen lolitamuoti käyttää omiin tarkoituksiinsa, ovat länsimaissa olleet jo käytössä ihan muiden alojen symboleina.

Pitsiessu ja goth-lolitojen maid-puvut kuuluvat länsimaissa perinteisesti pornon kalustoon. Babydoll-mekot ja A-linjaminit muistuttavat svengaavien 60- ja 70-lukujen seksuaalisesta vapautuneisuudesta. Lapsellisten yksityiskohtien käyttö ja lapsellisen äänen tai käyttäytymisen yhdistäminen paljastaviin vaatteisiin tuo monille mieleen nuorten naisten hyväksikäytön – paitsi Lolita-romaanin (ja elokuvan) monta todellisempaa ja surullisempaa tarinaa. Ja jos näiltä assosiaatioilta vältytään, naiivin näköiseksi tekeytyminen vahvistaa vaivihkaa ennakkoluuloja, joiden mukaan varsinkin nuoret naiset ovat järjestään avuttomia bimboja.

Käyttämämme koodit kuten muoti sekä heijastavat kulttuuria, että luovat sitä. Lolitamuotikin muuttaa kulttuuriamme asteittain. Ja vaikka minä ainakin katson mielummin puolialastonta nuorta naista itse-ommellussa asussa, jossa on pitkät hihat ja sukat ja leikitteleviä yksityiskohtia, kuin puolialastonta nuorta naista jonka tyyli-ikoni on Posh Spice*, kaikkien lienee hyvä pitää mielessä, että monen katsojan silmissä molemmat ovat joko yhtä siveettömiä – tai sitten se lolita on suorastaan merkittävästi pornompi.

Kaikista näistä syistä lolitamuoti ei ole ongelmatonta. Silti tavoitteena on tietysti yhteiskunta jossa naiset ja miehet voivat pukeutua ihan miten huvittaa ilman, että heidät tuomitaan. Mutta jotakin ne vaatteet aina viestivät, ja kun tuo ihana utopia ei ole vielä täällä, varsinkin nuorimpien lolitamuodin harrastajien on hyvä tiedostaa, että he saattavat muiden silmissä pelata vaarallista tai uhmakasta peliä.

Ja varokaa namusetiä ja –tätejä. Ja kun kuitenkin harrastatte seksiä, tehkää niin keskenänne ja muistakaa Sanrio-kortsut. ;)

Terveisin Mandu-täti.

*okei, ehkä Posh Spice ei ole kenenkään tyyli-ikoni. Keksikää oma esimerkkinne.

Bloomerit ja lolitaminihame: feminismin historia neljässä minuutissa

Edellisessä viestissäni kehuin erään kolmannen aallon feministin käsitystä lolitamuodista, mutta lupasin myös valottaa asiaan liittyviä ongelmia. Sitä ennen minun on kuitenkin selitettävä, miten nämä "aallot" eroavat toisistaan, joten itse asia saa jäädä tavallaan cliffhangeriksi – vaikka lolitamuoti mainitaan toki tässäkin joitakin kertoja…

Länsimaisen feminismin historia tähän asti jaetaan yleensä kolmeen laajaan jaksoon. Ensimmäisen aallon feminismiin kuuluu taistelu naisten perusoikeuksista. Tavoitteena oli saada hyväksytyksi ajatus, etteivät naiset ole miehiä alempiarvoisia, tyhmempiä tai kyvyttömämpiä, vaikka siltä saattoi usein vaikuttaa koska naiset eivät juurikaan saaneet koulutusta tai (keski- ja yläluokassa) tehdä töitä. Ensimmäisen aallon feminismin saavutuksiin kuuluvat naisten oikeus koulutukseen, töihin, järkevään sairaanhoitoon varsinkin synnytysten yhteydessä, sekä äänestämiseen ja poliittisiin toimiin; sen fokukseksi voisi kuvailla yhteiskunnan ja politiikan.

Toisen aallon feministeillä, johon sisältyy varsinkin 60- ja 70-lukujen naisliike, oli jo nämä oikeudet, joten nyt oli mahdollista sanoa, että "the personal is political": taistelu siirtyi yksityiselämään. Tämän aallon suurimpia saavutuksia ovat oikeus ehkäisyyn ja abortteihin (ja yleensäkin seksiin ennen avioliittoa). Nyt monet ryhtyivät myös puhumaan erilaisuuden voimasta – sanoivat, ettei naisten tavoitteena saa olla yrittää olla samanlaisia kuin miehet, sillä silloinhan naiset ensinnäkin epäonnistuisivat järjestään, joutuisivat toisinnäkin yrittämällä yrittämään jotakin mihin miehet syntyvät luonnostaan, eikä se kolmanneksi silloin kunnioittaisi naisille ominaisia piirteitä ja perinteitä (oli kyse sitten hoivavietistä tai neulomisharrastuksesta). Toisen aallon feminismin avainsanoiksi voisi määritellä samanarvoisen eriarvoisuuden, yksityiselämän sekä biologian.

(Jotkut sen alaryhmät suhtautuivat sivumennen sanoen sitäpaitsi naiseuteen mystisena, jopa okkultistisena supervoimana, ja leipoivat kuukautisverileipää jota syötiin alasti kuunvalossa. Mutta tämä siis ei todellakaan päde heihin kaikkiin. Ja vaikka maagisten supernaisten välinen poliittisesti värittynyt lesborakkaus oli joissakin ryhmissä hauska ja kunnioitettu harrastus, toisen aallon feminismiin, joka rakentui hyvin vahvasti ajatukseen kahdesta sukupuolesta ja niiden muka "luonnollisesta" toiminnasta, liittyi toisinaan myös paljon ongelmia seksuaalisten vähemmistöjen hyväksymisen suhteen.)

Vaikka on totta, että miehet esimerkiksi ovat keskimääräisesti huomattavasti vahvempia kuin naiset, biologistien ajatus sukupuolille "ominaisista" piirteistä on tieteellisesti hyvin ongelmallinen (lukekaa aiheesta esimerkiksi Deborah Cameronin erinomainen kirja The Myth of Mars and Venus: Do Men and Women Really Speak Different Languages?). Kysehän on keskiarvoista, joten vaikka esimerkiksi joku jossakin tietyssä työssä käytännöllinen tietty aivojen piirre olisikin yleisempi miehissä, sitä esiintyisi myös naisissa, eikä kyseisiä tehtäviä voi järjellisesti kieltää naisilta – vaikka juuri sellaisia ajatuksia biologismi tuo väistämättä mukanaan. Sitäpaitsi monet sellaiset asiat, jotka käsitetään usein muka biologiaan liittyviksi, rakentuvat kasvatuksen aikana kulttuurin tuloksena.

Kolmannen aallon feministit (80- ja 90-luvut) vierastavat biologiseen sukupuoleen perustuvaa maailmankuvaa; he elävät maailmassa, jossa se on hyvin harvoin rajoite. Naisten ja miesten eriarvoinen kohtelu – esimerkiksi se, etteivät naiset ja miehet edelleenkän ansaitse samasta työstä samaa palkkaa, tai se, että hyvin harvassa länsimaisessa parlamentissa tai yrityksen johtokunnassa on yhtä paljon naisia kuin miehiä – selitetään kokonaan kulttuurimme aiheuttamana ongelmana. Ensimmäisen aallon feministeiltä on (toki toisen aallon feministien kautta) peritty ajatus, että naisilla on oikeus ja kyvykkyyttä kaikkiin näihin tiloihin ja asemiin; käyttöön on jäänyt myös nimi "patriarkaaliset rakenteet" niille yhteiskunnallisille ilmiöille jotka selittävät naisten edelleen heikomman aseman.

Kolmannessa aallossa liikkeen suhtautuminen "samanarvoiseen erilaisuuteen" on myös taas muuttunut, ja tätä voi valaista vertaamalla eri aaltojen todennäköistä suhtautumista lolitamuotiin.

Feminismin ensimmäinen aalto sijoittui tietysti aikaan, jolloin pikkutytöt pukeutuivat oikeasti 1800-luvun mekkoihin. Silloin ajatus naisista esimerkiksi housuissa olikin hyvin radikaali, vaikka housut olisivat olleet hyvin käytännöllisiä esim polkupyöräillessä. (Polkupyöräily oli tietysti sekin monien mielestä siveetöntä). Villeimmät feministit käyttivät vuosisadan vaihteessa Bloomer-pöksyjä, mutta monet naisasianaiset kokivat myös tärkeäksi pukeutua hyvin perinteisesti, jotta he eivät menettäisi ainakaan siitä syystä mainettaan, jota uhkasi vaatteita tärkeämmätkin asiat (esim julkisesti meuhkaaminen ja poliittinen kampanjointi).



Lolitamuotia olisi siis ekan aallon aikana paheksuttu, koska aikuiset pukeutuvat siinä sopimattomasti (ei aikuisten vaatteisiin), ja koska siinä painotetaan juuri niitä epäkäytännöllisiä koristeita, joita vain naisten vaatteissa on – jotka maksavat rahaa, ovat alati tiellä, ja saavat naiset näyttämään sieviltä nukeilta, jotka eivät osaa tehdä mitään oikeasti tai hyvin. Lolitamuotia olisi paheksuttu melkein tarkalleen samoista syistä myös toisen aallon aikana, paitsi että siihen liittyvä seksuaalisuuden hyväksyntä olisi ollut myönteinen piirre. (Vuosina 1790 - 1960, johon ensimmäisen aallon voi suunnilleen asettaa, minihameita tai sivistynyttä naista iloisen seksuaalisena olentona ei tietenkään sopinut edes kuvitella). Toisen aallon feministeille olisi kuitenkin ollut ongelma, että lolitamuoti perustuu jollakin tasolla ajatukseen siitä, että juuri viattomuus = naisellisuus = seksikkyys.

Feminismin kolmas aaltokin kokee, ettei seksuaalisuudessa ole mitään kummallista, mutta se tulkitsee saman muodin merkit hyvin eri lailla. Viattomuuteen perinteisesti liittyvissä symboleissa ei olekaan mitään viatonta, kun ne asetetaan eri yhteyteen: jos 24-vuotias naistutkimuksen opiskelija pukeutuu koulu-univormuun, se on hätkähdyttävää, ja tekee katsojan hyvin tietoiseksi sekä opiskelijan iästä ja seksuaalisuudesta, että siitä koulu-univormusta itsestään. Leikittelevä muoti voi tuoda näkyviin – ja kyseenalaistaa – juuri niitä paljon puhuttuja patriarkaalisia rakenteita, jotka esimerkiksi määrittelevät vahvan miehen ja heikon naisen seksikkäiksi.

Sen lisäksi lolitamuotiin tai korkeisiin korkoihin pukeutuminen saattaa naisen mielestä olla kivaa ja hauskaa, eivätkä kolmannen aallon feministit tahdo kieltää itseltään mitään kivaa. Tai hyödyllistä – ja perinteinen naisellisuus voi olla hyvin suureksi hyödyksi!

Periaatteessa on tietysti kamalaa, että mies on tosimies aamulla herätessään, ja naisen on "puettava" itselleen "oikea" naiseus esim. poistamalla karvaa sääristä ja lisäämällä sitä ripsiin. Mutta sellainenkin nainen joka tietää ja ymmärtää että tämä on epäoikeudenmukaista, saa kaupasta parempaa palvelua ja baanalla enemmän huomiota (ja tekee töissä ammattimaisemman vaikutelman) jos seuraa kulttuurin pelisääntöjä.

Mukautuminen saattaa tuntua pahalta, koska se toistaa ja vahvistaa epäoikeudenmukaisia rakenteita. Kolmannen aallon feministit sanovatkin usein, ettei jokainen voi taistella koko ajan. Välillä on vaan pakko valita mitkä asiat ovat päällimmäisenä tärkeitä. (Heitä voikin verrata niihin ensimmäisen aallon feministeihin, jotka eivät käyttänet Bloomer-housuja, jotteivat leimaantuisi radikaaleiksi, tai näyttäisi hulluilta, tai tuntisi itseään rumiksi).

Super-radikaalit karvasääritaistelijat kutsuvat tällaista ajattelua toisinaan vähättelevästi huulipunafeminismiksi. Mutta kolmannen aallon tytöillä oli hyvä idea: kun naisellisia signaaleja käyttää hyväkseen tavalla joka on selkeätä ja tietoista, samalla tulee tehtyä muutkin ihmiset niistä tietoisaksi. Tämän voi toteuttaa esimerkiksi yhdistämällä tyllihame ja huulipuna maihareihin, irokeesiin ja nahkatakkiin. Tai pukeutumalla hyvin konservatiivisesti, tai hyvin muodikkaasti, mutta valitsemalla merkkejä, materiaaleja tai yksityiskohtia joista ilmenee, että valintaan ovat vaikuttaneet trendien lisäksi myös arvot. Tai liioittelemalla joku perinteinen look täysin villiksi, kuten Amy Winehouse, jonka hillitömät rajaukset ja Marge Simpson-kampaus olivat jo Amyn hieman terveempinä aikoina sekä perinteisiä diivan merkkejä, että parodia omasta itsestään.

Vaihtoehtoinen tapa sekä nauttia kulttuurin nais-signaaleista että näyttää hyvin selvästi että tässä haastetaan niitä liioittelulla on tietysti pukeutua lolitamuotiin. Kolmannen aallon feminismin näkökannalta se on täydellinen yhdistelmä hupia ja politiikkaa: siinä yhdistyvät leikkisyys ja radikaalius, pikkutyttöjen mielikuvitusmaailmojen ja naisten käsityöperinteen arvostus, ja siihen kuuluu seksikkyyttä joka on tavallaan yleisluontoista – jolla flirttaillaan enemmän kulttuurin kanssa yleensä kuin tiettyjen miesten kanssa. Eli täydellistä! Eikö?

Juu, mutta silti ei ihan. Palaan vielä lähiaikoina asiaan ja selitän miksi.